132. Tuleeko kokemustarina kuulluksi?

30.6.2023 Kun aloin kirjoittaa tätä ”Muistisairaan äidin tarina – Blogia” halusin ensisijaisesti ”oksentaa” ulos oman henkilökohtaisen kokemukseni siitä, mitä on kulkea muistisairaan rinnalla. Kertoa totuuden. Kertoa sen, mitä kaikkea se vaatiikaan lähi-ihmiseltä. Sen miten yhteiskunta suhtautuu muistisairaisiin ja heidän omaishoitajiin. Halusin ”oksentaa” ulos sen kaiken ahdistuksen, väsymyksen ja ne taistelut, mitä olen äidin rinnalla kokenut.

Kehittäjätyyppi minussa heräsi, kun kirjoitin. Halusin kertoa tarinan myös viranomaisille, jotta toimintaa voitaisiin kehittää, asiakkaan ja hänen läheisensä näkökulmasta. Olin yhteydessä viranomaisiin ja päättäjiin, jaoin blogin linkkiä ympäriinsä – kuntiin ja myöhemmin hyvinvointialueelle sekä Vanhusasiavaltuutetulle. Miksi?

Miksi teen niin? Eihän se äidin tilannetta enää muuta.
Hän on vielä täällä, vaikka onkin jo poissa..

Haluan kertoa tarinamme siksi, että kokemukseni on ollut niin rankka ja jos sen kertomalla voin jotenkin vaikuttaa muistisairaiden palveluiden kehittämiseen ja olla vertaistukena niille, jotka ovat vasta ”matkansa alussa”, se on kaiken vaivan arvoista.

Kun kirjoitin blogia, aloin miettiä myös sitä, että kaikki muistisairaita hoitavat lähi-ihmiset eivät ole netissä, vaikka televisiossa niin mainostaankin – ”Kaikki meistä ovat verkossa – verkossa on kaikki meistä” – niinkö??? No ei todellakaan. Aloin miettiä kirjan kirjoittamista ja toteutin sen. Minulla on nyt ensimmäinen painotalon tulostama versio, äidin tarinasta ja se on nyt oikoluettavana. Mietinnässä on nyt se, miten se sitten valmiina julkaistaisiin? Tuleeko siitä perinteinen kirja, vai äänikirja vai miten saisin sen mahdollisimman monen tarvitsevan tietoisuuteen? Kirjalla ei ole tarkoitus ”rikastua”, vaan sen tarkoitus on tuoda tietoisuuteen se, millä tavalla maassamme muistisairaiden palvelut todellisuudessa ”makaavat”. Kuinka suomalainen yhteiskunta huolehtii ”heikoimmista lenkeistään” – ajankuva vuosilta 2018 – 2023.

Blogia ja kirjaa kirjoittaessa ja äidin tarinaa muistellessa, toisaalta sydänalassa helpotti ja toisaalta ahdisti ja masensi. Oma kunto romahti, sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Otti koville. Vuosien työ vaati veronsa. Oli pakko pysähtyä ja kiinnittää huomiota itseensä.

Helmikuussa alkoi syntyä pupuja. Paperimassapupuja. Jäniksen vuoden puputerapia käynnistyi, kuin itsestään. En aavistanut vielä tuolloin, mihin se johtaisi? Miksi pupuja putkahteli päntiönään? Konkreettinen käsillä tekeminen kuitenkin auttoi minua, masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Mietin, kuinka monena olin joutunut olemaan vuosien saatossa, kulkiessani muistisairaan äitini rinnalla?

Kuinka monena omaishoitajan täytyykään olla? Kameleontti. Durasell. Tavallisesta ihmisestä tulee yhtäkkiä hoitaja, pyykkäri, siivooja, kauppa-apulainen, talkkari, liikuttaja, edunvalvoja ja vaikka mitä muuta. Pupuja syntyi kesäkuun alkuun asti. Puput kuvaavat omaishoitajan arkea ja tunnetiloja. Tunnetiloja raivosta, sumusta, surusta ja varjosta, sekä siitä olemattomuuden tunteesta, jota monesti joutui kokemaan asioidessaan eri tahojen kanssa.

Mitä sitten tapahtui, kun puput olivat valmiina?

Maanantaina tällä viikolla, puput käytiin kuvaamassa syksyllä ilmestyvään julkaisuun, pupuntekijän kanssa 🙂 Tulee siis lehtijuttu ja puput lähtevät näyttelykierrokselle..

Olen hämilläni kätteni töistä ja samalla äärimmäisen kiitollinen siitä, että puput halusivat syntyä tähän tarinaan ❤ Niillä on tehtävä. Ne lähtevät syksyllä loikkimaan maailmalle, kertomaan tarinaa äidin puolesta – muistisairaiden ja heidän omaishoitajiensa puolesta ❤

Toivottavasti kokemustarina tulee näin kuulluksi. Nähdyksi se todennäköisesti kuitenkin tulee. Olen niitä tässä blogissa teille jo esitellyt ja vielä on monta pupua esittelemättä, joten jatkoa seuraa..

Toivon totisesti, että jokin muuttuisi parempaan suuntaan tässä vanhusten ja muistisairaiden palveluprosessissa ja sitä kehitettäisiin yhteiskunnan toimesta aktiivisemmin tulevaisuudessa. Että löytyisi vihdoin aikaa ja rahaa huolehtia meidän omista vanhemmista ja ylipäätään suomalaisista vanhuksista ❤

Jätän tämän loppukappaleen nyt vain tähän.

Kehitysyhteistyön määrärahat ja tilastot

Vuonna 2023 valtion budjetin mukaiset kehitysyhteistyön määrärahat ovat kokonaisuudessaan 1 117 miljoonaa euroa. Ulkoministeriön hallinnoiman kehitysyhteistyön osuus on 710 miljoonaa euroa.
Lähde: https://um.fi/suomen-kehitysyhteistyon-maararahat

131. Liikuttava ”Liikuttaja”

30.6.2023 Artikkelikuvassa ”Liikuttaja”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

”Liikuttaja”

Liikuttaja huolehtii äitipupun päivittäisestä liikunnan tarpeesta. Hän jumppauttaa käsiä ja jalkoja. Nostaa ylös vuoteesta ja opettaa kaiteiden käyttöä.

Liikuttaja näyttää miten rollaattori kulkee ja mistä sitä ohjataan. Hän vie äitipupun lenkille ulos aurinkoon.

Liikuttaja vie äitipupun metsään ja mökille. Hän hankkii apuvälineitä, joita liikkumiseen tarvitaan.

Liikuttaja on kova liikkumaan myös itse. Hän liikuttaa itsensä äitipupun luokse, monta kertaa päivässä, joka päivä. Viikonloppuisin hän liikkuu kotikolossa, milloin minkäkin tekemisen tähden.

Liikuttaja on oikea durasel. Ilman hänen liikettään ei mikään muukaan liikkuisi. Hän turvaa äitipupun arkea, liikuttamalla kaikkia muita ympärillään ja saa aikaan liikettä niveliin.

Liikuttava liikuttaja…

www.muistisairaanaidintar.com

”Vierivä kivi ei sammaloidu – vai?”

Niin, äiti on ollut aina kova liikkumaan. Hän on huolehtinut niin painostaan, kuin ravinnostaan ja käynyt lenkillä päivittäin. Kun muistisairaus alkoi sitten vaikuttaa hänen elämäänsä, hän kuitenkin liikkui edelleen joka päivä. Välillä oltiin hukassa ja koti kadoksissa. Onneksi äidin asuinalueella ympyrät olivat pieniä ja väki naapurustossa tunsi toisensa, joten aina joku neuvoi tien kotiin. Meidän kohdalle ei koskaan sattunut sitä tilannetta, että olisi pitänyt kutsua virkavalta avuksi, onneksi.

On surullista lukea mediasta miltei päivittäin, että joku muistisairas on hukassa, jossain päin suomea. Toiset löytyvät, toiset eivät. Kun muistisairaita ”asutetaan” kotonaan liian pitkään, tulos on tämä. Jos me yhteiskuntana haluaisimme, niin kyllä niitä 24/7 hoitopaikkoja tehtäisiin lisää, niitä tarvitseville – miksi siis emme halua? Miksi hyväksymme tämän ”jokapäiväisen heitteillejätön” ja nämä ”katoavat vanhukset”?

Olen tuossa tuumaillut, että muistisairaat ovat monesti tosi hyväkuntoisia, noin niinkö fyysisesti. He lähtevät ”lenkille” ja kävelevät kauas.. Kun taas ne vanhukset, joiden liikuntakyky menee, ovat usein ”kirkkaita” loppuun asti ja sitten roppa ei pelaa…

Olisipa joku vastavalmistunut fyssäri, niin viksu, että perustaisi yrityksen ja alkaisi liikuttaa vanhuksia – seniorifyssäri, tai seniori PT. Hän tarjoaisi viikoittaisia liikuntapalveluita muistisairaille tai muille ikäihmisille. Veisi lenkille, salille, uimaan tai vaikka vain potkurilla tai rollaattorilla liikkumaan. Luulen kyllä, että tämmöiselle yritystoiminnalle olisi tilausta. Taatusti moni lähi-ihminen, omaishoitaja tai edunvalvontavaltuutettu tilaisi mielellään palveluita tällaiselta PT:ta, tietäen, että muistisairas on turvassa ”valvovan silmän alla” liikkuessaan lenkillään..

Kyllä hiustenleikkaus ja jalkahoitopalveluita tarjotaan kotiin ja palvelutaloon asti, vaan missä ovat liikuntapalvelut??

Liikuttajia odotellessa….

130. Talkkarille on tarvetta..

25.6.2023 Artikkelikuvassa ”Talkkari”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

”Talkkari”

Talkkari huolehtii äitipupun kotikolosta. Hän korjaa, maalaa ja kunnostaa. Talkkari sahaa polttopuut, haravoi pihan, leikkaa nurmikon ja talvella hän huolehtii lumitöistä.

Talkkari ilmoittaa vesimittarin lukeman ja vaihtaa kiuaskivet. Hän huolehtii äitipupun ajoneuvon huollot ja katsastukset.

Talkkari vaihtaa lamput ja patterit. Hän säätää telkkarit ja puhelimet. Talkkari on vastuussa siitä, että jääkaappi pysyy kylmänä ja pakaste jäässä.

Tarvittaessa Talkkari rakentaa luiskat ja rampit ja asentaa kaiteet ja aidat. Hän turvaa äitipupun kulkemisen rollaattorilla ja asentaa ripoja sinne, missä niitä tarvitaan.

Talkkari tarkastaa katot ja huolehtii, että nuohooja käy, hän pudottaa saunan lauteet lähemmäs lattiaa, että äitipupu pääsee vielä löylyttelemään.

Talkkari on arjen sankari, hän on mahdollistaja, joka turvaa äitipupun kotona asumisen.

www.muistisairaanaidintar.com

Niin, talkkarille on tarvetta..

Olen tässä muistoja läpikäyneenä, miettinyt monet kerrat, että kyllä se ”Talkkari” on se kotona asumisen mahdollistaja, isolla ämmällä. Miten se muistisairas pystyisi kotonaan asumaan, jos ei joku kävisi ja huolehtisi myös asunnon tarpeista ja yhteiskunnan siihen kohdistamista velvoitteista?

Näillä sähkön hinnoilla – polttopuutarve on olennainen asia, jos taloja lämmitetään talvella, muistisairaan kotona asumista varten. Eikä se yksin riitä, että on puita, mitä polttaa – kyllä son oltava aikaa myös niitä uuniin laittaa.. Onneksi sähkön hinta oli silloin vielä alhainen, kun minä äidin huushollista huolehdin.

Äiti oli ahkera lämmittämään, mutta muistisairautensa myötä, hänen luonteensa muuttui ja hän saattoi istua talvella toppatakki päällä sisällä, kun oli säätänyt patterit melkein kiinni. Kun hän sitten unohti, miten uunia käytetään, kävin sitomassa uuninluukut rautalangalla kiinni ja asensimme vävypojan kanssa, äidin talolle uudet patterit, sellaiset, missä oli luukku suojaamassa säätönappuloita ja äiti ei niitä sitten enää saanut auki ja talo pysyi lämpimänä.

Yhtenä talvena hän oli napsauttanut kiinni varaston lämmityksen. Noh, talven aikana ei minullakaan kovin usein ollut asiaa varastoon, joka oli autotallin yhteydessä. Sitten keväällä kun menin siellä käymään, ihmettelin, että miksi siellä on niin kylmä? Kun tutkin asiaa, huomasin, että sähkölämmitys oli pois päältä. Pilallehan siellä tietysti oli menneet maalit ja muut kylmää kestämättömät aineet ja tarvikkeet. Vakuutusyhtiöhän tätä ei tietysti korvannut, koska olisi vissiin pitänyt olla jokin erillinen ”pöljän pojan vakuutus”…

Kesällä kun tulin leikkaamaan ruohoa, ihmettelin, miksi ruohonleikkuri ei oikein tahdo pysyä käynnissä ja savutti melkoisesti. Vein koneen huoltoon ja kuulin, että tankkiin oli laitettu ihan jotakin muuta, kuin bensaa…

Kerran äidin luo mennessäni, huomasin, että mummeli oli siellä tiskaamassa astioita. Keittiön lattia lainehti vettä – huh, siitäpä sitten kuivaushommiin ja tiskiharja ja astianpesuaine piiloutuivat äidin ulottumattomiin…

Kun muistisairas ei enää ymmärrä tekemisiensä seurauksia, hänen paikkansa ei ole enää kotona. On yhteiskunnalta aivan silkkaa välinpitämättömyyttä, ettei tarvittavia hoitopaikkoja saada tehtyä ja tarvittavaa hoitohenkilökuntaa palkattua.

En ymmärrä, en.

129. Siivouspäivä on joka päivä..

9.6.2023 Artikkelikuvassa ”Siivo”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

Siivo siivooaa, päntiönhän. Se on hänen hommansa. Hän tiskaa astiat ja pyyhkii pöydät. Pesee hellat, uunit ja ikkunat.

Hän luutuaa lattiat ja laasee porstuan. Siivo pessee sen vessanpöntön kauluksenki, sen, joka ei muille kuulu.

Siivo kerrää roskat ja viepii ne ulos. Hän imuroi ja tuulettaa. Siivo tamppaa matot ja ulkoiluttaa petivaatteet. Hän pyyhkii pölyt ja pitää järjestystä yllä äitipupun kotikolossa ja pihamaalla.

Siivous on tärkeää, Siivo tietää, että se on hygieniaa. Siivon jatkuvalla työpanoksella varmistethan se, etteivät mitkhän virukset ja muut basiliskot tai muut koronat hyppele kiusantekhon, äitipupun kotikolhon.

www.muistisairaanaidintar.com

Siivousta..

Niin, siivouspäivä on joka päivä, ainakin muistisairaan läheisellä, hän kun on se ”jokapaikanhöylä”. Siivoaminenhan täytyy kotiin ostaa ammatti-ihmiseltä, jos sen aikoo itse laistaa. Sehän on kallista – senhän met tiiämmä. En kyllä suostunnu maksamhan äidin rahoilla mithän ammattisiivoojaa tai vessapaperirullan vaihtajaa. Siivosin itte, joka päivä.

Kotihoitajan tehtäviin ei kuulu kuin niiden astioiden tiskaus, kuin mitkä ruokahuollosta, asianomaisella, tulee pestäväksi. Ymmärrän. Sitä en tosin ymmärrä, että vessanpöntön kauluksiin, asianomaisella, vahingossa tipahtavat tipat tms. ja niiden pois pyyhkiminen ei sitten enää kuulukaan hoitajan tehtäviin, vaikka se minun mielestäni on hygieniaa, jolla torjutaan muiden sairauksien aiheuttajia – basiliskoja ja viruksia..? En ymmärrä.

Sitäkään minä en ymmärrä, että kun hoitajat tulevat asianomaisen luokse, he pukevat kenkiensä päälle tossut, jotka estävät lian kulkeutumisen pihalta sisälle, asianomaisen kotiin – hyvä – , mutta sitten kun he lähtevät, he laittavat kertakäyttöiset kengänsuojat, asianosaisen hattuhyllylle eteiseen, tai kuistille, tai eteisen lattialle tms. paikkoihin. Tossuja oli pitkin poikin, ympäri kuistia ja eteistä. En todellakaan ymmärrä.

Eikä se paikkojen siistinä pito oikein onnistu edes tuolla palvelutalollakaan. Vaatteita on sikin sokin ympäri huonetta ja vaatekaappiin on sullottu vaatteet, niin kuin murrosikäisten ne tiedämme laittavan – vaikka siellä töissä onkin ihan aikuisia ihmisiä… Kyllä olen mieleni pahoittanut monta kertaa, mutta enää en jaksa välittää.. Onneksi äitikään ei enää välitä..

Vaikken ”uskovainen” olekaan, niin mielestäni ihmisten pitäisi yksi käsky sisäistää kunnolla ja se on se missä sanotaan, että ”kohtele toista ihmistä niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan”.

Vielä tulee se aika jolloin meistä jokainen on auttajien armoilla – jos ei sitten satu kuolemaan ”saappaat jaloissa”, ennen sitä.

128. Tarina Instagramiin

1.6.2023 Äidin tarina on nyt tallennettu Instagramiin ja löytyy sieltä nimellä muistisairaanaidintarina https://www.instagram.com/muistisairaanaidintarina/

Hyvä mie!! Pitkään mietin ja harkitsin tämän kokemustarinan vientiä sosiaaliseen mediaan, mutta nyt se on tehty. Kaksi päivää tallensin kuvia ja otteita artikkeleista ja nyt se on siellä reaaliaikaisena. Hieman kyllä jännittää – mitä tapahtuu? Eilisestä tähän aamuun, tarina on saanut 8 seuraajaa – siitä on hyvä jatkaa ❤ Toivon, että Instagramissa olo tuo liikennettä myös tänne blogin puolelle..

Siitä kun aloin kirjoittaa tätä Muistisairaan äidin tarina – Blogia 16.10.2021, tähän päivään 1.6.2023 Näyttökertoja on blogissa ollut yhteensä 9053 ja kävijöitä 3127. Artikkeleita on nyt tämä mukaan lukien 128 kappaletta ja suosituin päivä on ollut 4.1.2022, jolloin blogi sai 485 näyttökertaa. Blogia on luettu paitsi Suomessa, myös Yhdysvalloissa, Ruotsissa ja Irlannissa, säännöllisesti. Meitä suomalaisiahan on ympäri maailmaa ja kokemustieto muistisairaan rinnalla kiinnostaa niitä ihmisiä, joilla oma polku kulkee muistisairaan rinnalla. Kiitos Teille kaikille, jotka luette ja jaatte tarinaa ❤

Nyt mielenkiinnolla seuraan, mitä tapahtuu Instagramiin liittymisen jälkeen ja seuraavaksi mietin myös Facebook sivua tarinalle. Nähtäväksi jää, toteutuuko se?

Se mikä toteutuu, on Pupunäyttely ❤ Siitä kerron sitten lisää syksymmällä, mutta ajankohta on nyt sovittu ja siihen liittyen on myös yksi lehtijuttu valmisteilla, kävin haastateltavana maanantaina. Hieman kyllä jännittää myös se, miten puput otetaan vastaan? Pupuilla on kuitenkin tärkeä tehtävä – ne hyppelevät maailmalle kertomaan äidin tarinaa ja toivottavasti aikaansaavat keskustelua muistisairaan rinnalla kulkemisen haasteista ja toivon todella, että joku saa niistä myös vertaistukea ❤

Syy siihen, miksi teen tämän kaiken on juurikin se, että jos kokemustarinani kertomalla, voin ”silottaa” jonkun toisen polkua, on se juurisyy. Ihminen, joka huolehtii muistisairaan arjesta on kaiken tuen ansainnut ❤

Kirjoitan tätä kokemustarinaa ja teen pupuja, myös oman mielenterveyden vuoksi.

Äiti on vielä täällä – kaikista odotuksista huolimatta ❤ Lääkäri ei todellakaan ole Jumalasta seuraava. Ei tiedä hän, eikä meistä kukaan muukaan, milloin itse kenenkin päivät on luetut. Saattohoitoon ryhtyminen ja kuoleman odottaminen on raskas päätös läheisille ja sen ääneen lausuminen aiheuttaa tuskaa omaisille. Minä olen nyt tätä tuskaa kantanut sisälläni yli kaksi vuotta ja voin sanoa, ettei ole ollut helppo rasti tämäkään..

Voimia kaikille Teille, jotka kuljette samaa polkua kuin mie –
vääjäämättömästi kohti viimeistä päivää ❤

127. Tukka hyvin – kaikki hyvin?

30.5.2023 Artikkelikuvassa ”Tukka”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

Tukan tehtävänä on kauneudenhoito. Hän värjää äitipupun hiukset, leikkaa ne ja pyörittää tarvittaessa rullalle.

Tukan tehtäviin kuuluu myös kaikenlainen rasvaaminen ja ihonhoito. Hän rapsuttaa jalkapohjat ja lakkaa kynnet. Joskus hän voi sipaista hieman huulipunaakin.

Tukan tehtävä on loihtia ympärilleen kauneutta ja hyvää mieltä. Hän yrittää tehdä parhaansa, että äitipupu tuntisi itsensä hyvinvoivaksi ja huolitelluksi.

Korut kuuluvat hänen toimenkuvaansa ja onkin tärkeää, että hän huolehtii äitipupun rakkaan ja tärkeän timanttirannekkeen (hälytysnappi) paikoilleen, kun se on pesun ajaksi otettu pois kädestä.

Tukka tarkistaa, että kuulolaite on hyvin ja silmälasit suorassa ja että taskussa on nenäliinoja.

Nainen on aina nainen, vaikkei muistaisi.

www.muistisairaanaidintar.com

Onko se parempi, miltä tuntuu, kuin se miltä näyttää??

Niin, siinäpä kysymys. Todellakin se, miltä tuntuu on mielestäni tärkeämpää kuin se miltä näyttää, mutta – se, että näyttää siistiltä ja huolitellulta on osa hyvinvointia, myös muistisairaalle, vaikkei hän muistaisi…

Äiti on aina ollut kiinnostunut siitä, miltä hän näyttää ulospäin. Hiukset hän leikkautti säännöllisesti ja valtoimenaan hulmuavat kiharansa hän taltutti aamuisin rullalle, ennen töihin lähtöään – joskus jopa mökillä, hän saattoi silpasta aamusella pampulat päähänsä ja huivin siihen, kunnes kiharat olivat hänen haluamassaan järjestyksessä.

Äiti huolehti hampaistaan ja kurlasi suunsa Illodiinilla ja sipaisi huuliinsa punaa. Silmälasit puhdistetiin monta kertaa päivässä. Äidille oli tärkeää myös se, että hänen korunsa olivat korvissa ja kaulassa ja sormukset sormissa. Vaatteet tuli olla puhtaita ja silitettyjä. Liikkeelle lähtiessään hän vielä varmisti, että nenäliina oli taskussa.

Äiti rakasti kauniita vaatteita ja vaikka hän olikin taipuvainen saituuteen, niin kun hän päätti ostaa itselleen vaatteita, oli ihan sama, mitä ne maksoivat, kunhan ne olivat laatutuotteita. Palmrothin saappaita hän säilytti vaatekaapissaan, roikkumassa housuhengarissa niin, etteivät saappaiden varret painuisi läjään. Äiti oli tarkka tyttö siitä, miltä hän näytti.

Kun muistisairaus vei häneltä kyvyn kommunikoida puhumalla, niin hän osoitteli minulle hiuksiaan ja rullasi sormella kiharoitaan, jotta ymmärtäisin, että niille tarvisi tehdä jotain. Niinpä minä sitten leikkasin ja värjäsin hänen hiuksensa. Äiti nautti kun hänen hiuksiaan harjattiin ja häntä nauratti, kun kynsiin laitettiin lakkaa, eikä hän millään olisi malttanut odottaa lakan kuivumista.

Niin, onko kaikki hyvin, jos tukka on hyvin ja kello näkyy?
Kyllä. Päällisin puolin…

126. Hygieniaa..

26.5.2023 Artikkelikuvassa ”Kylvettäjä”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

Kylvettäjä tulee kerran viikossa, yleensä viikonloppuisin. Hän riisuu äitipupun ja ojentaa tälle saunatakin ja pyyheliinan.

Kylvettäjä suojaa äitipupun korvat pumpulilla, koska niihin ei saa mennä vettä. Sitten mennään saunaan. Siellä löylytellään ja vihdotaan. Äitipupu on innoissaan ja siitä on kiva heittää kiukaalle ja vähän muuallekin vettä.

Sitten Kylvettäjä pesee äitipupun sienellä ja saippualla. Hän porstaa selän ja varpaiden välit ja tietysti myös laittaa shampoota tukkaan ja varoo, ettei sitä mene silmiin. Äitipupu nauttii. Pesulla käynti on mukavaa.

Kun äitipupu on saunanraikas. Kylvettäjä vie pesulle myös hänen hampaat ja silmälasit. Kylvettäjä harjaa hiukset ja laittaa puhdasta päälle.

Äitipupu ei tykkää käydä suihkussa, pesulla ulkopuolisten kanssa, vaan hän haluaa Kylvettäjän. Nyt on äitipupun taas hyvä olla.

www.muistisairaanaidintar.com

Hygienia on taitolaji..

Niin, miten net pesut onnistuu, muistisairaan kassa? Miten ne yleensä onnistuu, ventovieraan kanssa? Menisitkö itse joka viikko pestäväksi, jonku oudon ihmisen kanssa? Minä en.

”Äitisi suihku on kerran viikossa, perjantaina”. Sain tekstiviestillä tiedon, kun kyselin pesuasioita. Riittääkö se, että pääsee kerran viikossa suihkuun? Empä tiiä..

Sitten sain viestin perjantaina ” Äitisi ei halunnut suihkuun”. Siinä se, perjantain pesu. Hygienia on taitolaji, eteenkin muistisairaan kanssa – pitää osata maanitella – kuin lasta…

Voi, kuinka minulla onkaan ikävä, niitä meidän lauantai aamun saunareissuja.. Äiti oli innoissaan, kun pääsi ”leikkimään” veden kanssa. Hänellä oli oma kauha ja vati, josta hän heitteli vettä, sinne tänne ja nauroi. Eihän se vesi kiukaalle osunut ja ei se sen tarkoitus ollutkaan, vaan se, että äidillä oli kivaa saunassa. Käsi kun vippasi sinne tänne ja oli jo haasteellista saada kauhalla vettä vadista, mutta voi sitä onnistumisen riemua, kun vesi lensi sitten sinne tänne ❤

Saunan jälkeen vein äidin lepäämään, hänen sänkyynsä ja peittelin täkin alle ja äiti nukahti hetken. Sitten rasvattiin iho, pestiin hampaat ja silmälasit ja harjattiin hiukset. Kun puhtaat vaatteet olivat yllä – syötiin jäätelöä. Äiti on aina ollut hieman makeannälkäinen ja nuo jäätelöhetket olivat hänelle mieluisia. Näitä saunapäiviä muistelen vieläkin kaiholla ❤

Sauna ja Suomalainen kuuluvat yhteen, erottamattomasti, loppuun asti…

125. Pyykkiä, pyykkiä..

17.5.2023 Artikkelikuvassa ”Piika”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

Piika on vauhdissa arkena ja pyhänä. Hän kerää likaiset tekstiilit, lajittelee ne pyykkiin, pesee ja ripustaa kuivumaan. Hän viikkaa ja mankeloi ja neuloo napin, jos se on paidasta irronnut tai parsii sukan, jos siinä on reikä.

Piika huolehtii, että äitipupulla on aina puhdasta, ehjää ja lämmintä päällepantavaa. Piika huolehtii paitsi äitipupun vaatteet, myös hänen kotikolonsa tekstiilit. Lakanat, tyynyliinat, verhot ja viltit. Tekstiilihuolto on Piika pupun hommaa.

Kun äitipupun tekstiilit on huollettu, Piika loikkii omaan kotikoloonsa ja pesee omat nuttunsa. Aina tuntuu olevan jotain pestävää..

www.muistisairaanaidintar.com

Arjen turvaamista – pyykkipäivä

Niin, kun äiti asui vielä kotona, joka lauantai oli minulla kotitalolla pyykkipäivä. Pyykkipäivänä pestiin kaikki viikon aikana kertyneet pyykit ja tietysti kodin tavanomaiset muut pyykit, kuten verhot, lakanat ja täkit ja tyynyt. Kesäisin pestiin myös matot.

Kyllä sitä pyykkiä muistisairaankin kanssa kertyy. Eikä se tekstiilihuolto pysähdy pelkkään pyykkien pesuun. Ne täytyy vielä kuivattaa ja viikata takaisin paikoilleen.

Muistiin tulvii yksi tapaus pyykkipäivän jälkeiseltä viikolta. Olin lauantaina pessyt äidin pyykit ja ripustanut ne kuivumaan toiseen makuuhuoneeseen, pyykkitelineelle. Viikon aikana oli kertynyt melkoinen määrä pikkuhousuja pyykkiin. No, elettiin sitä aikaa, että vahinkoja jo sattui useammin ja niitä pikkuhousuja kuivui sitten siellä pyykkitelineellä.

Viikolla sain viestin kotihoidosta kännykkääni. Viestissä luki: ”Hei, äitisi tarvitsee uusia pikkuhousuja, voitko hommata. Kyllä tämän ikäisellä ihmisellä pitää olla enempi pikkuhousuja, kuin vain kahdet kappaleet”…

Niin, vastasin toki viestiin, että jos sieltä pyykkitelineeltä, toisesta makkarista kävis hakemassa…

Viestiminen on taitolaji – kyllä mie niin mieleni pahoitin, että vieläkin tätä tapausta muistelen, vaikka siitä on jo aikaa, useampi vuosi. Olisihan sen viestin voinut jotenkin muutoinkin kirjoitella kuin, että syyttää suoraan siitä, etten ole huolehtinut äidilleni riittävästi pikkuhousuja…

Alati vaihtuvat hoitajat eivät tietystikään oppineet tuntemaan ”talon tapoja” ja se oli todella vaikeaa, jatkuvasti sai oheistaa uutta hoitajaa, missä mikäkin on ja mistä mitäkin tässä talossa säilytetään ja niinpä toisessa kamarissa, pyykkinarulla kuivumassa olleet pikkuhousut eivät löytyneet…

Inhimillistä, mutta pyykkäriä turhauttavaa….

Mites sitten tänä päivänä, palvelutalossa??

Äidin vaatekaappi tyhjeni viikossa palvelutalolla ja kun menin äitiä katsomaan, hänellä oli päällään jonkun toisen mummelin vaatteet – ja kyllä taas niin mieleni pahoitin…

Palvelutalo pesettää vaatteet pesulassa ja se kierto on todella hidas, eikä merkityt vaatteet välttämättä löydä takaisin mummelin kaappiin. Kun asiaa tiedustelin, minulle sanottiin, että: ” Voithan sinä käydä siellä pesulassa katsomassa, näkyisikö siellä äitisi vaatteita”…

Kyllä en mennyt…

Inhimillistäkö?? no jaa, mutta ainakin läheiselle turhauttavaa…

124. Popsi popsi porkkanaa..

7.5.2023 Artikkelikuvassa ”Kokki”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

Kokki on se, joka valmistaa, evästä äitipupulle. Kokki pesee ja kuorii perunat ja porkkanat ja valmistaa salaatit. Hän keittää, paistaa, leipoo, vispaa ja siivilöi. Hän tekee aamupuurot, lounaat, välipalat, päivälliset ja iltapalat. Kokki kokkaa joka päivä, pyhänä ja arkena ja valmistaa ateriat myös juhlaan.

Tarvittaessa Kokki myös tarjoilee, jos ulkopuolista apua ei ole saatavilla. Kokki huolehtii, että keittiöön ei jää puukkoja tai muita teräaseita näkösälle, ettei äitipupu vain vahingoittaisi niillä itseään – äitipupu kun ei ymmärrä enää varoa.

Kokin tehtäviin kuuluu myös varmistaa, että jääkaapissa on vain syömäkelpoista ruokaa. Hän kerää pois kaikki ne tuotteet, jotka ovat vanhentuneet tai muuten menneet pilalle. Kokki varmistaa, että kaikki, jotka äitipupun ruokahuoltoon osallistuvat, tietävät, mitä on tarkoitus tarjota tänään äitipupulle lounaaksi tai päivälliseksi – aina se ei vaan onnistu ja siitä Kokki tulee surulliseksi.

www.muistisairaanaidintar.com

Kokonaisvaltaista ruokahuoltoa

Niin, mitä se sitten onkaan? Onko ruoka ravintoarvoltaan vanhukselle oikeanlaista vai onko se vain vatsantäytettä? Miten varmistetaan, että muistisairas muistaa syödä? Muistaako hän juoda? Kun nyt yhteiskunnassamme on tämä suuri viisaus vallalla, että asutaan kotona, viimeiseen asti, niin kuka se sitten lopulta kantaa vastuun tästä ruokahuollosta?

Kotihoitoko?

Kyllä ei itselleni jäänyt kovin hyvä maku suuhun, siitä kotihoidon yrityksestä turvata äidin ruokahuolto, kun hän vielä asui kotona. Vaikka ruokaa oli jääkaapissa valmiina, niin sitä ei saatu tarjolle, ravitsevuutta silmälläpitäen. Onko yksi leipä halkaistuna, kaksi leipää? Riittääkö lounaaksi kahdessa kulhossa olevat rusinat? Onko oikein jättää nielemisvaikeuksista kärsivälle muistisairaalle tarjolle, pieniä, punaisia minitomaatteja tai viinirypäleitä, ilman halkaisua? Onko oikein, että eilen juomatta pöydälle jäänyt maito on tänäänkin tarjolla, kesäaikaan? Muistisairaan äidin tarina – blogissa, alkupäässä kerron näistä tilanteista ja niistä ruokahuoltoon liittyvistä ongelmista, mitä meidän kohdalle osui. Kyllä panee ajattelemaan…

Kohtele lähimmäistäsi niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan..

Toivon totisesti, että näitä epäkohtia tuotaisiin enempi päivänvaloon ja että yhteiskunta ottaisi kantaa siihen, kuinka tässä hyvinvointivaltiossa hoidetaan nämä ”heikoimmat lenkit”.

Entäpä sitten palvelutalolla?

Äiti muutti paikalliseen palvelutaloon marraskuussa 2019. Ensimmäisen vuoden aikana hän laihtui yli 20 kiloa. Ruoan kuukausihinta oli silloin pikkusen vajaa 500 euroa/kk. Nyt 69 kiloa painaneesta äidistäni on jäljellä enää 30 kiloa. Hoitosuunnitelmassa sovittiin, että äiti punnitaan säännöllisesti, koska muistisairashan laihtuu myös sairautensa edetessä, vääjäämättömästi. En ole koskaan nähnyt hänen painokäyräänsä – liekkö häntä kuitenkaan punnittu? Voitaisiinko kuihtumista jotenkin hidastaa?

Onko hoitajilla aikaa syöttää vanhusta, joka ei itse kykene syömään? Äiti ei kykene, eikä hän syö enää kuin soseruokaa. Kuinka paljon soseruokaa saa 500 eurolla/kk? Onko soseruoka yhtä ravintorikasta, kuin normiruoka? Saako vanhus palvelutalossa ravinnostaan tarpeeksi proteiinia? Huomioidaanko ravitsemuksessa henkilökohtaiset tarpeet? Seurataanko vanhuksen nesteensaantia?

Paljon on jäänyt minulle kysymyksiä, joihin en ole saanut vastauksia…

Äidin hoitosuunnitelmaa ei ole koskaan päivitetty, eikä lääkäri ole minulle soittanut, kuin sen yhden ainokaisen kerran. Olen kyllä kuullut, että jossakin päin Suomea on tapana päivittää näitä hoitosuunnitelmia puolivuosittain ja että lääkärikin on yhteydessä läheisiin säännöllisesti. Tätä ei ainakaan meänperälä ole tapahtunut, ei ainakaan äidin ja minun kohdalla.

Paha mieli näistä muistoista nousee vieläkin – vaikka itse kuinka yritin ostaa kotiin ruokaa ja jopa valmistakin ruokaa ja tehdä äidille valmiiksi aterioita, niin ruoan äidille lämmittäminen ja tarjoaminen tökki.

Viikonloppuisin tein aina äidin herkkuruokia – kalapottu, oli yksi äidin herkkuruoista ❤

”Vatsa hankaa selkärankaa, suolet huokaa tuokaa ruokaa ”..

123. En tee tätä rahasta..

24.4.2023 Ahdistus..

Luovuuden tuskaa, ahdistusta ja ajatuksia siitä, heittäiskö kinttaat tiskiin.?

Puputerapia on tullut määränpäähänsä (ainakin luulen niin) ja nyt haluan tämän projektin valmiiksi ja ”pois silmistä”. Se vaatii kuitenkin vielä yhden kerran asioiden vatulointia, jokaisen pupun kanssa erikseen ja se tuntuu nyt ahdistavalta. Kaksi pupua on vasta ”avattu” tekstein ja pupujahan synty sitten yli 20. Pakko tämä nyt kuitenkin on tehdä, että tästä pääsee sitten yli.

Lupeissa on pupunäyttely, syksyllä..

Lisäahdistusta aiheuttaa tuo ”kirja aihio”, kun se tuossa silmissä odottaa oikolukua ja tuntuu tosivaikealta aloittaa. Onneksi olen saamassa apua lukemiseen, ystävältä ❤

Mutta kuka kustantaisi kirjan?

Välillä valtaa uskon puute – onko tässä minun hommassa mitään järkeä, blogi, puput ja kirja. Haluan välittää kokemustietoa, mutta hyötyykö siittä kukkaan ? Ahistaa..

En todellakaan tee tätä rahan takia.

Tätä Muistisairaan äidin tarina -blogia on vuosien 2021 – 2023 välillä käyty lukemassa 3008 henkilön toimesta, yhteensä 8795 kertaa – kiitos ❤

Ajatuksia minulla on paljonkin siitä, miten tätä kokemustarinaa voisi vielä jakaa erillä tavoilla. Tietysti Facebook – se meidän ”boomereiden” alusta, jos tekisi sinne tarinalle oman sivuston? Entäpä sitten Instagram tai Twitteri?

Tietysti kokemustarinaa voisi käydä kertomassa livenäkin ja olenhan yhdesti jo tehnyt niin – miksei myös etänä?

Puput lähtevät maailmalle – se on selvä – tänne ne eivät jää…
Pupuista olisi ajatuksena tehdä ”kortit”, sellaiset kortit, joita voitaisiin hyödyntää vertaistukiryhmien keskustelujen avaajina, samoin kuin pupuja itseään…

Kokemustarinan markkinoinnissahan ne ovat tietysti oiva väline…

Paljon on ideoita – mutta mitä sanoo raati – kannattaako minun tätä jatkaa? Nyt olisi tarvetta palautteelle.. Palaute olis nyt tärkeää – ookko sie lukenu blogia? Joko sie oot kyllästynny tähän minun vatulointiin?

Pitäskö minun heittää kinttaat tiskiin vai jatkanko?

Kommentti blogitekstiin 7.5.2023
Sain paljon kannustavaa palautetta ja päätin jatkaa ❤ Kiitos teille kaikille, jotka palautetta minulle lähetitte ❤ Välillä usko tahtoo loppua ja silloin haluaa tietää, mitä mieltä ”raati” tästä minun touhusta on…