142. Ystävyyttä ja vertaistukea tarvitaan..

17.8.2023 Artikkelikuvassa ”Kuoma ja Kyynel”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

Onneksi on ollut ystäviä ❤ Ystäviä, jotka ovat kuunnelleet ja tukeneet. ”Kyynel” on saanut kertoa surunsa ystävälleen ”Kuomalle”. Kuoma on häntä halannut ja ymmärtänyt.

Kyynel vain istui ja itki. Päivästä toiseen. Kuoma kehotti häntä menemään puputohtorin vastaanotolle ja kertomaan tohtorille tilanteestaan ja Kyynel uskoi ystäväänsä Kuomaa.

Kun tohtori kyseli, missä vika, niin Kyynel kertoi itkien tohtorille, että hän on ihan loppu. Ja niin puputohtori kirjoitti hänelle lomaa ja antoi lääkkeitä.

Kyynel ei ollut muistanut huolehtia itsestään, huolehtiessaan äitipupun hyvinvoinnista ja oli päästänyt itsensä todella huonoon kuntoon, sekä fyysisesti, että henkisesti.

Onneksi puputohtori ymmärsi ja sanoi, että nyt on Kyyneleen aika pyyhkiä silmänsä ja levähtää ja avata sitten silmänsä uuteen aikakauteen. Siihen aikaan, jossa Kyynel huolehtii vain itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan..

www.muistisairaanaidintar.com

Onnea on ystävät ❤
Onnea on vertaiset ❤
Onnea on, että joku kuuntelee..
Onnea on, että joku kysyy: ”Kuinka sinä voit?”
Onnea on, että joku halaa ❤

Kiitos ystäväni ❤
Kiitos sinulle, joka luet blogia ❤
Kiitos sinulle, joka seuraat Instagramissa ❤
Kiitos sinulle, joka välität ❤

141. Kuin varjo entisestään..

17.8.2023 Artikkelikuvassa ”Varjo”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

Äitipupun päästyä palvelukoloon, ”Varjo” tajuaa, kuinka paljon tyhjää aikaa hänellä nyt onkaan.

Hän vain keinuu ja keinuu, päivästä toiseen. Nyt ei ole kiire minnekään.

Varjo ottaa lisää vauhtia ja varjo seuraa, kun hän keinuu eessuntaas. Muistot äitipupun arjen turvaamisesta kulkevat hänen mukanaan, kuin varjot.

Ahdistaa, masentaa, hän syyttää itseään, tekikö oikein vaiko väärin?

Varjo miettii, mitä virkaa hänellä enää on? Hän on tehnyt pupuyhteiskunnalle pitkän päivätyön, antanut kaikkensa ja kaiken aikansa, jotta äitipupu voisi asua kotikolossaan mahdollisimman pitkään.

Millä Varjo nyt täyttäisi päivänsä?

Varjon pää on tyhjä ja hän vain keinuu ja keinuu ja kuulee korvissaan laulunsanat: ”Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu..” – sitä hän on tehnyt vuosikaudet…

www.muistisairaanaidintar.com

Jumalten keinussa…

Siltä minusta silloin tuntui. Äiti oli muuttanut palvelutaloon ja minusta tuntui, että kun sumu hieman hälveni aivoistani, olin kuin varjo entisestä itsestäni, enkä osannut muuta kuin keinua eessuntaas.

Olin niin väsynyt, etten jaksanut. Olin niin masentunut, etten tajunnut. Olin niin ahdistunut, etten miltei hengittänyt. Päivät kuluivat ”keinuen”. Aikaa nyt oli, muttei tahtoa, eikä ymmärrystä.

Olin unohtanut huolehtia itsestäni. Eteen tuli STOP merkki. Oli annettava aikaa itselle, omalle toipumiselle, niin henkisestä paineesta, kuin fyysisestä terveydestä. Oli otettava päivä kerrallaan ja laitettava ”happinaamari” omille kasvoille.

Kyllä otti koville.

Tämä ympäröivä yhteiskunta ei käsitä sitä taakkaa, minkä omaishoitaja – joko sopimuksella tai ilman – ottaa ja kantaa, kun hän huolehtii läheisestään. Omaishoitajia on monenlaisissa elämäntilanteissa ja he kantavat suunnattoman vastuun hoitaessaan läheistään. Kuinka paljon yhteiskunta säästääkään tällä tavalla.

Kohtuullista olisi, että edes tukena seisottaisiin silloin, kun hätä on suurin..

140. Sumussa Remu vierelläni..

17.8.2023 Artikkelikuvassa ”Sumu ja Remu”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

Kun äitipupu on vihdoin päässyt turvaan palvelukoloon, Sumun takki on tyhjä ja pää on kuin pilvessä, sumuisessa pilvessä.

Mikä taistelu ja ”Sumu” selvisi voittajaksi. Vaan voittiko hän sittenkään?

Äitipupun lemmikki Remu vierellään hän istuu ihmettelemässä tilannetta – aika on pysähtynyt. Enää ei tarvitse loikkia kolosta toiseen hoitamassa äitipupun asioita ja turvaamassa hänen jokapäiväistä arjessa pärjäämistään.

Mitä nyt tapahtuu?

Ajatukset sinkoilevat sinne tänne ja Sumu vaan istuu, eikä saa mitään aikaiseksi, uskollinen Remu vierellään.

Sumu on helpottunut siitä, että hän hoisi äitipupun kunnialla loppuun asti. Hän on ylpeä siitä, että teki niin. Kuitenkin hän on surullinen, koska kaikki on nyt ohi, peruuttamattomasti.

Päivääkään hän ei vaihtaisi pois…

www.muistisairaanaidintar.com

Kaikki loppuu aikanaan…

tiesinhän minä sen, mutta siihen on niin vaikea valmistua etukäteen. Aloittaessani taistelua äitini palvelukotipaikasta, olin ilmoittanut kuntaan ennakoivasti, että luulisin äitini tarvitsevan palvelukotipaikkaa jossakin kohtaa syksyllä 2019.

Noh, eihän minua kuultu, eihän minun mielipiteellä ollut merkitystä. Kyllä viranomainen arvioi tarpeen ja omaisten on aivan turha ruikuttaa, asiasta etukäteen…

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Joo, soli se hätäsijoitus. ”Sinun pitää heti tulla tänne äitisi luo ja ottaa vastuu tilanteesta”. ”No, en ole tulossa”. Ja niin äiti sitten pääsi vihdoin tehostettuun palveluasumiseen.

Kun tilanne sitten iski tajuntaani – olin voittanut ja koin kuitenkin hävinneeni. Olin pettänyt äitini luottamuksen – tosin eihän hän enää sitä ymmärtänyt, kun ei tuntenut minua, eikä ollut enää paikkatietoinen. Elin kuin sumussa seuraavat päivät ja viikot. En ollut sitten kuitenkaan itse valmistautunut siihen, mitä sitten tapahtuisi, kun äiti lähtisi kotoa?

Istuin pää sumussa, Remu vierelläni.

Äidin muistikaveri Remu – uskollinen ystävä ja apupoika, joka jaksoi valppaana valvoa äidin jokaista liikettä ja olla hänen seuranaan, saman neliön sisällä, aamusta iltaan. Remu istui nyt siinä vierelläni ja katseli minua kummissaan – mitä nyt tapahtuu – viestivät koiran silmät…

Oma terveyteni romahti. Pitkään äitiä hoitaessani olin unohtanut pitää huolta itsestäni. Masennuin, ahdistuin, itkin ja ihmettelin – Remu vierelläni ❤

Olisin kovasti viimeistään tässä vaiheessa kaivannut viranomaisten tukea. Olisin kaivannut jotain ihmistä, joka olisi minulle kertonut, miten tästä eteenpäin?
Kyllä ei tullut ketään – eipä kunnassa, eikä palvelutalolla kiinnostanut ketään minun pärjäämiseni. Ei tullut liioin kiitosta kunnalta, vaikka olin uhrannut vuosikausia aikaani ja oikeastaan koko elämäni, turvatessani äitini kotona pärjäämistä…

Sumu valtasi pään ja pimeys mielen ja Remu istui rinnallani..

139. Itkeäkö ilosta vai surusta?

4.8.2023 Artikkelikuvassa ”Nuuppo”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

Nuuppo on hän, joka kaikkensa antaneena ja äitipupun vihdoin 24/7 hoitoon saaneena, pysähtyy väsyneenä, taistelun päätteeksi, makaamaan ja miettimään, mitä nyt tapahtuu?

Nuupon kurkkua kuristaa piikkilanka ja hän on kuin ”seinään juossut” – väsynyt, rähjääntynyt, pyörällä päästään ja samalla niin helpottunut siitä, että äitipupu on nyt turvassa.

Nuuppo on alakuloinen, hän on riutunut, jopa sairaanloinen ja niiiin väsynyt, mutta kuitenkin helpottunut – mitä tästä kaikesta pitäisi oikein ajatella?

Nuuppo on tehnyt sen mitä on voinut ja osannut, jotta äitipupulla olisi ollut hyvä olla kotikolossa, mutta miksi hänen ajatukset syyttävät häntä siitä, että hän luovutti, ettei hän jaksanut enää, ei osannut – olisiko kuitenkin vielä pitänyt yrittää jaksaa??

Nuuppo on niin surullinen ja niin iloinen, tällä luopumisen hetkellä hän ei tiedä tekikö oikein vaiko väärin?

www.muistisairaanaidintar.com

Kaksisuuntainen mielialahäiriökö?

Niin, se tyhjyyden tunne, mikä valtaa sisimpäsi, kun pitkän taistelun päätteeksi voitat, mutta kuitenkin tuntuu, että hävisit?

Äiti ei tule enää kotiin…

Ei ikinä, ei milloinkaan… kaikki on tältä osin ohi… koko yhteinen elämä..
Äiti on poissa, vaikka hän kuitenkin on yhä täällä.

Teinkö oikein vai väärin? Olenko hyvä vai paha? Kiltti vai ilkeä?
Ainakin olen niin väsynyt…aivan nuuppo…

Itkettää ja naurattaa, olen surullinen ja iloinen – aivot ja ajatukset tuntuvat olevan aivan jähmeinä. Olen väsynyt, niin väsynyt.

Taistelu on päättynyt. Olen nuutunut, ränsistynyt, olen unohtanut itseni ja elänyt äitini elämän ehdoilla, vuosikaudet. Turvannut äidin selustaa ja unohtanut oman selustani.

Olen hyllyttänyt elämäni ja nyt minun pitäisi jaksaa alkaa elämään omaa elämääni – miten se tehdään – miten jaksan kiikkua hyllylle, jolle elämäni taannoin unohdin?

Nukun ensin tuhat vuotta ja kun sitten herään ja tunnen itseni levänneeksi ja virkeäksi ja aivoni toimivat jälleen normaalisti, niin päätän sitten mitä teen tulevaisuudessa…

138. Muuttajalle muuttopuuhia riittää…

3.8.2023 Artikkelikuvassa ”Muuttaja”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

”Muuttaja”

Muuttaja muuttaa äitipupun palvelukoloon, intervallijaksolle, arvioitavaksi. Jakson päätyttyä hän muuttaa äitipupun takaisin kotiin. Sama toistuu monta kertaa, koska arvioijapuput eivät osaa tehdä päätöstä siitä, pärjääkö äitipupu kotonaan vielä vaiko eikö ja taas arvioidaan uudestaan.

Kun sitten tulee jo hätä, muuttaja muuttaa äitipupun pikaisesti palvelukoloon. Muuttaja muuttaa äitipupulle tarpeelliset tavarat hänen koloonsa, palvelukolossa. Sen jälkeen Muuttaja tyhjentää kotikolon tavarat, huonekalut, viherkasvit, liinavaatteet, taulut, koriste-esineet ja kaiken sen, mitä äitipupu on isäpupun kanssa 40 vuotta kotikoloon tallettanut, koska kotikolo on myytävä.

Ei ole helppo rasti Muuttajallakaan.
Hän tekee sen kuitenkin, vaikka hänen sydämensä itkee.

www.muistisairaanaidintar.com

Muutappa mummeli muitta mutkitta muualle…

Niin, Muuttajalla riittää muuttopuuhia, kun hän kantaa kasseja kotitalon ja palvelutalon välillä. Merkitsee tavarat ja vaatteet ja huolehtii mukaan silmälasit, kuulokojeet ja kaiken sen mitä tarvitaan, kun lähdetään intervallijaksolle, palvelutaloon, arvioitavaksi.

Arviointiyksikkö. Huoh. Joo. Äidin kohdalla kävi niin, että SAS ryhmän hakemuspapereiden liitteeksi oli jäänyt viranomaisen epähuomiosta johtuen, 4 vuotta vanha arviointipaperi… Ja arvatenkin hakemus tehostetun palveluasumisen paikasta hylättiin, kerta toisensa jälkeen, vaikka arviointia oli tehty useita kertoja, vanha dokumentti pyöri päätöstentekijöiden pöydällä, hakemuksen liitteenä.

Sitten tuli se päivä, jolloin tilanne oli jo niin kriittinen, että äiti hätä-sijoitettiin ylimääräiselle paikalle palvelutaloon – ikään kuin tilanne olisi tullut viranomaiselle ihan ”puskista” – yllärinä, että täysin muistisairas ei selviäkkään yksin arjestaan…
Sairaanhoitaja oli mennyt äitiä arvioimaan jälleen kerran, hänen kotiinsa ja soitti minulle hädissään, että ”äitisi ei ole enää mitenkään kotikuntoinen, sinun on tultava tänne nyt heti ja otettava tilanteesta vastuu” ….

Joo, en ole tulossa. Tehkään nyt protokollanne mukaan. Äidillä ei ole enää tytärtä, joka hänen elämästään ottaisi vastuuta. Nyt nostan kädet pystyyn…

Joo, en mennyt ja en ottanut vastuuta ja niin äiti pääsi vihdoin 24/7 hoitoon ja turvaan. En ollut enää kiltti ja kuunnellut viranomaisen mielipiteitä. Hyvä mie!! Vaikka sydän itki ja tilanne oli lohduton – äiti ei tulisi enää ikinä kotiin – mie tein sen, koska oli pakko.

Muutaman kuukauden kuluttua viranomainen lähetti päätöksen: ” Kielteinen myönteinen päätös”… Mikä??? No se on kuulemma semmoinen päätös, että viranomainen on päättänyt, että palvelukotipaikkahakemus hyväksytään ja siksi myönteinen, mutta kun ei ole mistä paikan antaa, niin siksi kielteinen…

Anna mun kaikki kestää….viranomaiskapulakieltä…

Sitten alkoi se vihoviimeinen muuttorumba. Kotitalon tyhjennys. Siinä sitä riittikin sitten muuttajalle puuhaa, voi iekama…

137. Edunvalvontavaltuutus on valtaa vai onko sittenkään??

31.7.2023 Artikkelikuvassa ”Edukas”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

Edukas on hän, jolla on allekirjoitettu paperi. Edunvalvontavaltuutettu. Asia on sovittu ennakkoon ja äitipupu on itse halunnut niin. Lääkäri on puoltanut ja Maistraatti vahvistanut asian.

Hän on terveysasia-, talous- ja omaisuudenhoitaja. Hän vastaa hakemuksista ja asioi puolesta. Edukas lähettää kirjepostia, koska hänellä on vain paperi – ei suomi.fi valtuutusta.

Edukkaan muistilista on piiiitkä ja hänen täytyy tehdä kovasti töitä, että saa kaiken rullaamaan, ilmaiseksi, koska palkkio valtuutetun työstä on todella piiiiieni, mutta aikaa työn tekemiseen kyllä kuluu melko paljooon…

Edukkaan on osattava paljon asioita, jotta voi hoitaa valtuutetun virkansa. Hänen tulee olla 24/7 saatavilla, puhelimessa tai sähköpostissa ja hänen pitää tietää terveysasioista, lääkkeistä, kirjanpidosta, verotuksesta, tuki- ja kiinteistöasioista, pankkiasioista ja kaikesta siitä byrokratiasta, mitä pupuyhteiskunta hänen eteensä heittää.

www.muistisairaanaidintar.com

Onko edunvalvontavaltuutus sitten valtaa??

No ei ole. Se on ilmaista työtä yhteiskunnalle. Se on työtä, johon meitä lähi-ihmisiä virkavalta kannustaa kaikin keinoin ryhtymään. Työtä, josta et saa kunnon korvausta ja josta pitää maksaa myös vero. Edunvalvoja saa työstään vuosipalkkion 440 euroa ja 60 euroa kulukorvauksia. Kuukausitasolla siis vajaa 40 euroa.

Edunvalvoja: ilmoita saamasi palkkio tulorekisteriin..
https://www.vero.fi/tulorekisteri/yksityishenkil%C3%B6t/edunvalvojan-palkkio/

Niin, on valtava vastuu ottaa kontolleen jonkun toisen talous ja muu elämä. Täytyy kyllä sanoa, että jos olisin aikoinaan tiennyt tarkemmin, mihin olin sitoutumassa, olisin ehkä harkinnut toisenkin kerran..

Edunvalvontavaltuutetun työlista on pitkä. Siihen kuuluu monenmoista. Kontaktien järjestäminen muistihoitajan ja lääkärin kanssa, sekä vastaanotolle vienti ja saattaminen. Muistiaktivointi ja kerhoasiat ja kuljetus niihin. DVVn ja Kelan velvoitteet. Kunta ja kunnan asettamat velvoitteet esimerkiksi kiinteistöasioiden osalta ja nykyisin myös se hyvinvointialue. Kotihoidon järjestäminen ja sen toteutuman seuraaminen ja toimissa avustaminen. Hoitopaikan hakeminen, kun aika on – hakemukset ja SAS ( ”selvitä – arvioi – sijoita” ) ryhmän kanssa yhteydenpito. Hakemukset liitteineen ja Päätökset ja tarvittaessa niihin annettavat vastineet, valitukset ja muistutukset. Talous- ja kirjanpitoasiat, pankkiasiat, maksut, laskut ja muut raha-asiat. Veroasiat. Vakuutusasiat. Omakanta ja muut terveysasiat sekä apteekkiasiat. Oikeus ja itsemääräämisoikeusasiat…

Niin ja jos sinulla ei ole suomi.fi valtuutusta, teet sitten kaikki paperilla ja lähetät postin välityksellä, liitteineen… Joo, ja kirjekuorenkin joudut hommaamaan, vaikka vastaisit vain viranomaistahon lisäselvityspyyntöön, koska viranomainen säästää postikuluissa, niin vastauskuorta ei enää lähetetä..

Olen sitä mieltä, että tämä meidän järjestelmä on sanonko mistä…? Meidän tämän päivän vanhukset ovat maksaneet elämänsä aikana veroja tälle yhteiskunnalle joka risauksesta, mitä ovat tehneet ja vielä moninkertaisesti samoista asioista. Mielestäni he ovat ”saamapuolella” elämänsä ehtoovuodet. Näin ei kuitenkaan ole.

Kun sinne palvelutaloon sitten taistelun kautta vihdoin päästään, niin päämiestäsi odottavat siellä vuokra, joka on jyvitetty myös muiden tilojen osalta ja se lisätään huoneen vuokrahintaan ja vuokrahan muodostuu asuinpaikkakunnan yleisen vuokratason mukaan. Äiti asuu matkailukaupungissa, jossa on paljon yöpymispaikkoja turisteille ja näinollen vuokrataso on korkea.

Hoivamaksuun lasketaan tätänykyä paitsi se hoiva, myös ruoka ja pyykit. Muutama vuosi sitten tullut asiakasmaksulakiuudistus takasi sen, että päämiehelle saa jäädä omaan käyttöön enintään 167 euroa/kk ja hoivalasku on sitten suhteutettu siihen, mitkä asianomaisen tulot ovat. Eli paljon tuloja saava mummo tai pappa maksaa suhteessa enemmän hoivastaan, kuin se vähemmän tuloja saava, naapurihuoneen asukas. Tuosta asianomaiselle itselleen jäävästä tulosta maksetaan sitten kaikki muut, eli lääkkeet, vaatteet, hygienia jne.. Kaikki siis menee, mitä tulee…

Joo, ymmärrän. Näinhän sen tietysti pitää ollakin, eipä siinä – mutta se ajatus siitä, että ”säästetään vanhuuden varalle” ei toimi enää eikä sitä kannata tehdä, koska jos tuosta 167 eurosta kuukaudessa, aletaan säästämään sitten vielä ne arkku- ja muut kuoleman jälkeiset kulut, niin ei ole kyllä kovin helppo rasti. Niin, toisaalta, eipä tänne ketään ole maanpäälle jätetty, että kaipa se sosiaalitoimi sitten maksaa lopuksi viulut..?

Anteeksi, että olen vähän negatiivissävytteinen näissä kirjoituksissani, mutta haluan teidän miettivän, mihin olette ryhtymässä, jos harkitsette edunvalvontavaltuutetun tehtävää.. Oman kokemukseni mukaan, häätyisi olla vähintäänkin tohtorisihminen, jotta tietäisi ennakoida ja tehdä kaikki valtuutetun työt. Tulee osata viranomaiskieltä, kirjanpitoa, veroasioita, sosiaaliasioita, oikeusoppia jne… Tulee olla kuuliainen erilaisille määräajoille ja kellonajoille, koska jos aikaraja ylittyy, inhimillisyyttä ei tunneta… Tulee olla tavoitettavissa, kellon ympäri ja osata näppäillä niin älykännykkää kuin läppäriäkin. Yhteydet ja laitteet tulee olla kunnossa ja saatavilla. Niin ja tarkkakin pitää olla, koska viranomainenkin on vain ihminen ja me ihmisethän teemme virheitä ja sehän on ihan inhimillistä, jos viranomainen tekee virheen…. tosin edunvalvontavaltuutetulle sitä ei suoda, koska hän on tieten tahtoen ottanut vastuun toisen ihmisen asioiden hoitamisesta – hän on korvausvelvollinen, jos jokin menee pieleen…

Niin, anteeksi jos toistan itseäni, mutta kehotan harkitsemaan tarkkaan, ko. toimeen ryhtymistä. Meillähän on yleinen edunvalvoja, joka hoitaa. Se tosin maksaa enämpi, mutta kun viivan alle ei kuitenkaan tavallisella duunari-ihmisellä mitään jää, niin sehän on sitten ihan sama, jos yhteiskunta hoitaa…

Tutustu siis tarkasti aiheeseen, ennen kuin ryhdyt toimeen… https://www.suomi.fi/oppaat/edunvalvonta/tutustu-eri-vaiheisiin/asioiden-hoitaminen-edunvalvontavaltuutuksella

Jos olisin asian silloin ymmärtänyt, olisin toiminut toisin, näissä edunvalvonta-valtuutusasioissa ja olisin päässyt paljon vähemmällä ”pahalla mielellä” tästä matkasta muistisairaan äitini rinnalla…

136. Bloggari kertoo kaiken

28.7.2023 Artikkelikuvassa ”Bloggari”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

”Bloggari”

Bloggari kirjoittaa äitipupun tarinaa blogiksi, kokemustarinaa, siitä mitä on kulkea muistisairaan äitipupun rinnalla.

Bloggari kertoo kaiken, alusta loppuun saakka. Hän ei halua pahoittaa kenenkään mieltä, hän haluaa vain nostaa asioita päivänvaloon, jotta niistä keskusteltaisiin.

Hän on kirjoittanut toistasataa artikkelia, joissa hän kertoo äitipupun arjessa selviämisestä, hänen avustamisestaan ja siitä mitä tapahtui, kun äitipupu ei enää selvinnyt kotikolossaan, edes tuettuna.

Bloggari ottaa kantaa ja kommentoi tämän päivän vanhustenhuollon asioita ja ehdottaa keinoja toiminnan jatkuvaan kehittämiseen.

Bloggari on se, joka lähettää viestiä vanhusasiavaltuutetulle, kansanedustajille ja hyvinvointialueiden virkamiehille. Hän yrittää saada äänensä kuuluviin joka tuutista, jotta muistisairaiden asiat saataisiin paremmalle tolalle pupuyhteiskunnassa.

www.muistisairaanaidintar.com

Yritän vaikuttaa kirjoittamalla – olen siis ”Bloggari”

Niin, olen aina rakastanut kirjoittamista. Tuskastuneena äidin tilanteesta ja siitä kokemuksesta, mitä minulle tällä matkalla on kertynyt, tuli pakottava tarve kirjoittaa – kertoa kaikki. Opettelin rakentamaan blogisivuston ja sitten aloin kirjoittaa, syksyllä 2021.

Kun kirjoitin blogia, tuska sisälläni alkoi helpottaa ja sain voimaa jatkaa. Kirjoitin ensimmäiset kuukaudet aivan hurmioituneena. Aloitin tarinan vuodesta 2018, jolloin äidin muistisairaus alkoi konkretisoitua minulle itselle – aivojen etulohkon rappeuma alkoi oirehtia niin, että huomasin äidissä tapahtuneen luonteen muutoksen.

Kun kirjoitin blogia, ajattelin, että näin voisin kenties antaa vertaistukea jollekulle toiselle, joka on vasta matkansa alussa. Toivoin, että artikkelini lisäisivät yleisellä tasolla tietoa siitä, miltä läheisestä tuntuu ja mitä hän joutuu kokemaan, kulkiessaan muistisairaan tukena. Kuinka hänen täytyy olla kameleontti ja muuttua milloin miksikin ja kuinka hänen täytyy vain jaksaa ja jaksaa, kuin durasel…

Kun kirjotin blogia, näin selvästi, miten meidän yhteiskunta kohtelee tätä muistisairaiden kohderyhmää. Kuinka se kohtelee lähi-ihmisiä, omaishoitajia, edunvalvontavaltuutettuja, niitä jotka yrittävät auttaa ja tukea muistisairasta selviämään arjessaan ja kuinka he taistelevat kynsin hampain siitä, että saisivat loppuviimein hoitopaikan läheiselleen, koska jossain kohtaa muistisairas tarvitsee 24/7 hoitoa – tehostettua palveluasumista.

Kun kirjoitin blogia ja artikkeleja alkoi olla riittävästi, aloin jakaa blogin linkkiä, myös viranomaisille, että kokemustieto leviäisi ja että päätöksentekijöillä olisi tietoa asiakkaan näkökulmasta, kun he kehittävät muistisairaan palvelupolkua. Toivoin, että minusta olisi apua siihen, että muistisairaiden ja heidän läheistensä ääni kuuluisi ja että he saisivat kipeästi tarvitsemaansa apua ja tukea ja ennen kaikkea ymmärrystä ja inhimillistä kohtelua.

Kun kirjoitin blogia, ymmärsin, että tämä tietovaranto on jaettava mahdollisimman monipuolisesti. Niinpä jaoin sen Vanhusasiavaltuutetulle ja osallistuin blogillani myös Itä-Suomen yliopiston tutkimukseen, jossa kerättiin nimenomaan kokemustietoa muistisairaiden ja heidän läheisten näkökulmasta.

Kun kirjotin blogia, tajusin, että kaikki eivät ole netissä, eivätkä pääse lukemaan äidin tarinaa ja niin kypsyi ajatus kirjasta. Blogin kirjoittamisen rinnalla aloin työstää tarinaa kirjaksi. Kirja on parhaillaan oikoluvussa toimittajaystävälläni ja ehkäpä jo ensi viikolla saan siitä kommentit häneltä ja pääsen jatkamaan kirjan työstämistä valmiiksi.

Kun kirjoitin blogia, minulle tuli polttava tarve ilmaista itseäni ja äidin tarinaa, konkreettisemmin. Tuska alkoi muuttua taiteeksi – käynnistyi ”puputerapia”. Paperimassasta alkoi syntyä pupuja. Puput kertoivat äidin tarinaa – niitä syntyi ja syntyi ja tämä jäniksen vuosi 2023 on synnyttänyt tähän päivään mennessä lähes 30 kappaletta. Olen esitellyt blogissa niistä jo 13 kappaletta, tämä ”Bloggari” mukaan luettuna. Pupuja on kahdenlaisia, toiset kuvaavat tekemistä, toiset tunnetiloja.

Syksyllä on luvassa näyttely – ”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT” ❤
puput loikkivat maailmalle, kertomaan äidin tarinaa ja viemään viestiä siitä, kuinka monena on lähi-ihmisen oltava, kun hän kulkee muistisairaan rinnalla. Toivottavasti näyttely antaa ajattelun aiheita ja siivittää kehittämään muistisairaiden ja heidän läheisteen elämää ❤

”Muistisairaan äidin tarina – Blogi” on tähän päivään mennessä saanut 9641 näyttökertaa ja siellä on ollut 3314 kävijää. Olen todella otettu ja tyytyväinen siitä, että kokemustieto leviää – kiitos teille kaikille, jotka luette ja seuraatte tarinaa ❤

Kun kirjoitan blogia, koen, että tuskani todellakin helpottaa ja koen, että tällä kaikella tekemisellä on merkitystä – kokemustieto leviää ja toivottavasti se auttaa kaltaisiani jaksamaan ❤

Olen myös kirjoittaessani tätä blogia ajatellut, että tämä tietovaranto on tulevaisuudessa myös hyvä ajankuva. Näin meillä suomessa kohdeltiin vanhuksia ja muistisairaita, sekä heidän läheisiään kaksituhattakaksikymmentä luvulla.

”Bloggari” jatkaa kirjoittamista – pysy mukana ❤

135. Sisällä kiehuu Raivo…

27.7.2023 Artikkelikuvassa ”Raivo”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

”Raivo”

Raivo on se, jonka pinna palaa tähän byrokratiaan, jota vanhustenhoidossa ja hoitoon pääsyssä tässä pupuyhteiskunnassa harrastetaan.

Raivo on oikea taistelija. Hän ei anna periksi tuumaakaan, vaikka koko ajan on joku työntämässä kapuloita rattaisiin.

Raivo puolustaa äitipupun oikeuksia ja yrittää saada hänelle parasta mahdollista hoitoa. Raivo selvittää miksi jokin asia ei toimi niin kuin pitäisi ja hän puuttuu epäkohtiin, jotka hän näkee tai kokee.

Raivo on lukenut oikeusoppia ja hän tietää, mitä tukia ja apuja äitipupulla on oikeus saada ja mitä ne maksavat. Eikä hän katso kauniisti perusteettomia laskuja tai hoitamatta jätettyjä asioita.

Raivo antaa palautetta ja kehittämisideoita, hän kirjoittaa muistutuksia ja kanteluita ja vaatii kirjallisia vastineita.

Raivo ei ”herroja” kumartele, jos tietää olevansa oikeassa. Hän taistelee äitipupun puolesta, jommankumman viimeiseen hengenvetoon asti.

www.muistisairaanaidintar.com

Turhautuminen ja hätä nostavat Raivon pintaan…

Kyllä muistan, kuin eilisen päivän, kuinka raivoissani olin monta kertaa, yrittäessäni kertoa tälle yhteiskunnalle, että äitini ei enää pärjää yksin kotonaan. Olin raivoissani siitä, että onko juuri tosi, että voimme tehdä joka päivä ja monta kertaa päivässä heitteillejätön ja yhteiskunta hyväksyy sen?!!

Vielä tänä päivänä, kun oma äitini on hätäsijoituksen turvin päässyt lopulta 24/7 palvelutaloon, saan kokoajan lukea tarinoita ympäri suomen, tarinoita, missä kerrotaan tätä samaa hätää ja raivoa… Uskomatonta! Emmekö me hyvinvointivaltiona saa oikeasti ratkaistua tätä vanhustenhuollon ja erityisesti näiden muistisairaiden viimeisten vuosien aiheuttamaa avuntarvetta?? Mikä on sellainen hyvinvointivaltio, joka jättää päivittäin heitteille omat vanhempansa – ”yhteiskunnan heikoimmat lenkit?”

Hävettää… Vieläkin nousee pintaan Raivo…

Yhteiskunnan rakennemuutoksen vuoksi alkoivat ihmiset maaltapaon, kaupunkeihin, kasvukeskuksiin. Vanhukset jätettiin kotiinsa pärjäämään, kun he ennen olivat olleet osa perhettä loppuun asti. Pikkuhiljaa alkoivat pienet kunnat ympäri suomea perustaa vanhainkoteja, joihin nämä kotonaan pärjäämättömät, vanhuuden ”höperöt” sijoitettiin. Vanhainkodeissa heistä pidettiin huolta ja he elivät suht hyvinvoivina loppuun asti.

Sitten alkoi tämä hyvinvointi suomi laskea kolikoitaan ja kaikelle tekemiselle tuli hintalappu. Vanhainkodit olivat iso hintalappu kunnille ja niin talous edellä alettiin purkaa hyvää järjestelmää, nimeltä Vanhainkoti.

Talousnerot keksivät, että rakennettaisiin palvelutaloja ja pantaisiin tarvitsevat maksamaan niissä asuessaan, kaikki palvelut, joita tarvitsivat. Niinpä myös vessapaperirullan vaihdolle tuli hintalappu – 15 euroa/kerta…? Aloimme hinnoitella omien vanhempiemme avuntarvetta.. Mitäpä jos vanhempamme olisivat aikoinaan hinnoitelleet omat kakkavaippamme vaihdot?? He taatusti ovat moneen kertaan tälle yhteiskunnalle maksaneet vanhuuden hoivansa, veroina elämänsä aikana, ennakkoon…

Eihän sekään riittänyt – eipä tietystikään – viimeinen inhimillisyys katosi muutama vuosi sitten, kun asiakasmaksulakiuudistus sinetöitiin. Nythän vanhukselle saa jäädä omaan käyttöönsä 167 euro/kuukausi ja loput menee kuntien ja nyt hyvinvointialueiden kassaan. Ahneus on loputonta – pyyteetöntä apua ei enää saa…

Kannattaako meidän läheisten sitten enää ollenkaan ”kantaa korttamme kekoon”?

Miksi hoitaa omaa läheistään, työn ja oman elämän ohella? Ennen motivoi hieman enämpi se, että perintöosuus kenties lankeaisi sitten lopuksi kiitoksena kaikesta vaivasta.. Nythän perintöosuutta ei jää – niin, ainakaan tavallisten duunareiden vanhemmilta, koska yhteiskunta vie loppumetreillä ”tuhkatkin pesästä”. Tai jos jotain jää, niin ehkä jokin vanha talo, jota et saa enää tänä päivänä myytyä kenellekään, koska sekin on tehty niin vaikeaksi yhteiskunnassamme…

Hävettää… En haluaisi olla osa tällaista hyvinvointisuomea – toivottavasti kuolen, ennen kuin tulen vanhaksi ja alan tarvita jokapäiväistä apua…

Noh, kumpikohan hintalappu on sitten suurempi tänä päivänä – sekö, että vanhainkodit olisi jätetty toimimaan vai tämä nykyinen tehostetun palveluasumisen malli? Monesti vanha konsti on parempi kuin uusi ja niin luulen kyllä tässäkin asiassa käyneen.

Tiedän, että mikään ei ole niin pysyvää, kuin muutos ja kehitysmyönteisen ajatusmaailman omaavana, toivon tietysti, että asioita kehitettäisiin ja vanhusten sekä muistisairaiden palvelupolkua tarkasteltaisiin, monelta kantilta, mutta tosiasioita ja historiaa kunnioittaen. Kaikelle tekemiselle ei voi mielestäni laittaa hintalappua – on asioita, joissa inhimillisyys tulisi säilyttää isompana arvona, kuin talous. Tämä on yksi niistä arvoista – vanhempien kunnioittaminen. Me kyllä yhteiskuntana pystymme siihen, jos halua löytyy…

Raivo ei ota tyyntyäkseen ja edelleen olen ”sarvet päässä” ja
minua haluttaa ”näyttää keskaria” tälle asialle…

134. Oletko kuten Olematon?

23.7.2023 Artikkelikuvassa ”Olematon”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

”Olematon”

Olematon on hän, jonka mielipidettä ei kuulla. Olematon yrittää kertoa kaikille, että hän on tuntenut äitipupun koko elämänsä ja että hän tietää, että äitipupu ei ole kunnossa ja ettei hän pärjää ilman Olemattoman apua.

Olematon yrittää ottaa vastuuta äitipupun pärjäämisestä ja huolehtia, että äitipupu selviäisi päivästä toiseen.

Olematon kuljettaa äitipupua lääkärin luona, muttei lääkäri auta, koska äitipupulla on itsemääräämisoikeus ja äitipupu saa kakkia ja pissiä kotikolonsa lattialle, jos niin haluaa. Itsemääräämisoikeus antaa äitipupulle oikeuden tehdä niin kuin hän tahtoo, vaikkei enää ymmärrä tekemiensä seurauksia, saatikka tietäisi omaa tahtoaan. Äitipupu saa jopa äänestää, kun pupuyhteiskuntaan valitaan uusia toimijoita.

Olematon yrittää saada yhteiskunnan apua, mutta kukaan ei kuule hänen huoltansa. Olemattoman mielipiteillä ei ole merkitystä, ei painoarvoa – ei mitään sananvaltaa. Olematon on kuin tapetti, joka sulautuu seinään, kukkapurkin takana.

www.muistisairaanaidintar.com

Tunnetko sinäkin itsesi Olemattomaksi?

Niin, se itsemääräämisoikeus, johon tämä meidän yhteiskunta aina nojaa, on kuin vuori, jonka taakse päätöksentekijät, viranomaiset ja terveydenhuolto piiloutuu, ettei tarvitsisi ottaa vastuuta vanhustenhoidon tilasta maassamme.

Muistisairaalla on itsemääräämisoikeus, joka on niin vahva, että vaikka asianomainen on jo lääkärin ja DVVn toimesta julistettu ns. ”holhouksen” alaiseksi ja vastuu hänen asioiden hoidosta annettu jo edunvalvontavaltuutetulle, niin silti hän saa määrätä itseään koskevia asioita??? Hän saa jopa äänestää, vaikka on jo täysin ”pihalla” yhteiskunnan päätöksentekoon liittyvistä asioista…?
Vaikkei enää ymmärtäisi parastaan…

Digi- ja väestötietoviraston ohje:
Näin hoidat edunvalvontavaltuutetun tehtävää
Valtuutettuna ensisijainen tehtäväsi on pitää tunnollisesti huolta valtuuttajasi oikeuksista ja hoitaa hänen asioitaan hänen parhaakseen. Sinun täytyy tilanteen salliessa aina kysyä valtuuttajasi mielipidettä, kun teet tehtäviisi kuuluvia tärkeitä päätöksiä. Tätä edellytetään kuitenkin vain, jos valtuuttajan mielipiteen selvittäminen on mahdollista ilman merkittävää hankaluutta ja valtuuttaja ymmärtää asian merkityksen. Valtuutettuna sinun on pidettävä valtuuttajan rahat ja muu omaisuus erillään omista varoistasi. 
Lähde: https://dvv.fi/nain-hoidat-edunvalvontavaltuutetun-tehtavaa

Yllä on ote DVVn ohjeesta – niin, yritin siis pitää tunnollisesti huolta äidin oikeuksista, hänen parhaakseen. Yritin saada hänelle apua. Kotihoitoa, palvelukotipaikkaa ja vaikka mitä, siinä kuitenkaan onnistumatta, ilman tappelua, koska koin olevani olematon, tämän yhteiskunnan rattaassa. Minun mielipiteilläni ei ollut merkitystä, koska lääkäri tiesi paremmin, ettei äidin lanneranka ole murtunut, kun äiti kaatui, vaikka se oli. Lääkäri tiesi paremmin, että äiti haluaa vielä asua kotona, vaikkei hän siellä pärjännytkään. Kotihoidon esimies tiesi paremmin sen, että äidin iltalääkkeet annetaan klo 18.30 ja että hän tuon jälkeen avustetaan nukkumaan.. Siis puoli seitsemältä?? Ja jos kotihoito ei maksua vastaan kuitenkaan saanut sovittuja tehtäviä tehtyä, niin luotettiin siihen, että kyllä Olematon tulee ne tekemään…

Kun kymmeniä kertoja avustin äitiäni lääkärireissuilla, niin aina järjestelmään kirjattiin, että potilas tulee ”tyttären saattamana”, mutta muuhun minusta ei sitten ollutkaan, koska olin se Olematon tytär.

Yritin ennakoida tilannetta, koska tunsin äitini yli 50 vuoden yhteisen elämän tuoman tietämyksen turvin, muttei sillä ollut merkitystä, koska yhteiskunta vaatii kaiken maailman arviointeja – voihan RAIRAI… Jos äiti jo kakki ja pissi sisällä lattialle, niin kyllä maalaisjärki jo sanoo, ettei hän enää ole kotikuntoinen…. Mutta kun RAIRAI pitää tehdä, ennen päätöksentekoa..? Ennen kuin viranomainen voi tehdä sen ”kielteisen myönteisen päätöksen”..

Entäpä sitten Kela, Omakanta, Omavero ja kaikki muut sähköiset palvelut ja suomifit..? Niin, vaikka sinulla on vahvistettu edunvalvontavaltuutus, et kuitenkaan pääse tekemään asioita päämiehesi puolesta sähköisesti – eheiiii, kirjepostilla mennään ja voi sitä kopioiden määrää… Mitä väliä, kyllä Olematon hoitaa…

Ja lopuksi sitten vielä se palvelutalo. Siellähän minä olen edelleen vain se ”äitini tytär” se ”Olematon”. Minun mielipiteillä ei edelleenkään ole merkitystä. Lääkäri voi arvioida saattohoidon aloittamisen tarvetta, keskustelematta minun kanssani asiasta ollenkaan. Hänen ei tarvitse vaivautua kertomaan minulle yhtään mitään, ei edes etänä, saatikka sitten tulla osallistumaan hoitokokoukseen paikanpäälle. Siihen ainokaiseen hoitokokoukseen joka on tehty yhden kerran, äidin muutettua palvelutaloon marraskuussa 2019. Tai sitten se palvelupäällikkö joka sanoi minulle, että ”voithan sinä mennä pesulaan katsomaan, josko sieltä löytyisi äitisi vaatteita”, kun tiedustelin häneltä, mitä on tapahtunut kun äidin vaatteet eivät palaudu pesulareissulta hänen kaappiinsa, vaan vaatekaappi ammottaa tyhjyyttään, jo kolmatta viikkoa?

Joo, kyllä olen tuntenut itseni Olemattomaksi monta kertaa tämän yhteisen matkamme aikana. Yllä mainitsemani tapahtumat ovat vain ”jäävuoren huippu”. Kymmeniä kymmeniä kertoja minut on jätetty huomiotta, kun olen yrittänyt hoitaa tehtävääni, kuten ohjeessa sanotaan – ”ensisijainen tehtäväsi on pitää tunnollisesti huolta valtuuttajasi oikeuksista ja hoitaa hänen asioitaan hänen parhaakseen”.

Oletko sinä kokenut samaa – Tuntenut olevasi Olematon?

133. Sairaanhoitaja vai sairaan hoitaja?

6.7.2023 Artikkelikuvassa ”Hoitsu”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

”Hoitsu”

Hoitsu vastaa äitipupun lääkehuollosta, vaikkei hän ammattilainen olekaan. Hoitsu hakee lääkkeet apteekista ja annostelee ne dosettiin.

Äitipupulla on paljon erilaisia lääkkeitä, koska hänellä on paljon erilaisia sairauksia. Niihin kaikkiin on oma lääkkeensä, erilaisia ja erikokoisia pillereitä.

Äitipupulla on vaikea niellä ja niinpä Hoitsu huhmaroi lääkkeet ja syöttää ne äitipupulle viilin voimalla – sitä on helppo niellä. Hoitsu on saanut lääkäriltä luvan, että hän saa murskata lääkkeet. Parempi niin, kuin jättää lääkkeet kokonaan antamatta.

Hoitsu huolehtii myös vitamiinit – D ja kalkki ja B12 ja mitä näitä nyt onkaan. Aamulääkkeiden jälkeen menevät vitamiinit. Päivälääkkeitä äitipupulla ei ole. Illalla annetaan iltalääkkeet.

Vaikka Hoitsun kotityö on jo päättynyt, niin edelleen hän ostaa ja vie äitipupun lääkkeet palvelutalolle.

www.muistisairaanaidintar.com

Kuka vastaa lääkehoidosta?

Niin, me omaishoitajathan emme ole sairaanhoitajia, (tai joku tietysti voi ammatiltaan sitä ollakin..) vaan me olemme sairaan hoitajia – ”Hoitsuja”. Me yritämme hoitaa sitä muistisairasta läheistämme, ihan maalaisjärjellä, ilman koulutusta – hoidamme niin, kuin toivoisimme itseämme hoidettavan.

Kun äiti oli vasta muistisairautensa alkupuolella, kuljin hänen mukanaan terveyskeskuksessa ja sairaalassa, jotta tietäisin missä mennään ja siksi, että minulla oli tärkeä tehtävä – olin kävelevä lääkelista..

Meillä on hieno järjestelmä – Omakanta – johon ei hoitsut, eikä hoitajat pääse – ei edes palvelutalon hoitajat, jotka tänä päivänä huolehtivat äidin lääkehoidosta, sen jälkeen, kun olen toimittanut heidän tilaamansa lääkkeet apteekista palvelutalolle. Omakantaan pääsee vain lääkäri – tosin olen viime aikoina ihmetellyt, että pääseekö hänkään? Kuka oikein vastaa meidän ja muistisairaiden lääkehoidosta? Kuinka voimme varmistaa, että läheisemme saa parhaan mahdollisen hoidon, jos Suomi.fi valtuutuksia ei ole voitu tehdä? Lue lisää ja tee valtuutus: https://www.suomi.fi/ohjeet-ja-tuki/valtuudet/mika-on-suomifi-valtuudet

Kantapalvelut: Toistaiseksi edunvalvojat eivät voi asioida päämiehen puolesta OmaKannassa. Edunvalvojien asiointi päämiehen puolesta OmaKannassa tulee mahdolliseksi, kun edunvalvontatieto ja edunvalvontapäätöksen sisältö saadaan Suomi.fi-valtuuksien hyödynnettäväksi. Mikäli sinut on valtuutettu hoitamaan henkilön terveyteen liittyviä asioita, sinun tulee asioida suoraan terveydenhuollon tai apteekin kanssa. Lähde: https://www.kanta.fi/usein-kysyttya-puolesta-asiointi

DVV: Aikuisen edunvalvonta. Jos henkilö ei pysty itse huolehtimaan asioidensa hoidosta, hänelle voidaan viimeisenä keinona määrätä edunvalvoja. Edunvalvoja hoitaa tyypillisesti päämiehensä omaisuutta ja taloudellisia asioita. Lisäksi edunvalvoja huolehtii siitä, että päämies saa sopivan hoidon, huolenpidon ja kuntoutuksen. Edunvalvoja voi hankkia päämiehensä tarvitsemia palveluita ulkopuolisilta toimijoilta.  

Valvomme ja seuraamme edunvalvojan toimintaa vuosittaisilla tileillä ja käsittelemme luvat, joita hän hakee merkittävimpien toimien tekemiseen. Näin varmistamme, että edunvalvojan toiminta on päämiehen edun mukaista.  Lähde; https://dvv.fi/aikuisen-edunvalvonta

Apteekissa farmaseutit tsekkaavat, koska asiakas saa kelakorvauksen – se on hyvä asia, mutta jos lääkettä on mennyt enemmän lyhyemmässä ajassa, kuin yleensä ja kela korvaus jää saamatta, niin kyllä hieman epäilyttää – onko annostusta nostettu ja miksi? Onko naapurihuoneen mummeli syönyt äidin lääkkeet, vai miksi ne eivät riitä? En tiedä, kun minulle ei kerrota, vaikka olen edunvalvontavaltuutettu…

Entäs sitten se Kela ja Omakela?
Toisen täysi-ikäisen puolesta et voi vielä tehdä tai lähettää hakemuksia OmaKelassa. Voit kuitenkin seurata hakemuksen ratkaisua ja maksutietoja toisen täysi-ikäisen puolesta. Lähde: https://www.kela.fi/omakela#voinko-hakea-verkossa-etuuksia-toisen-puolesta

Kanta palvelut on otettu käyttöön vaiheittain 2010. Samana vuonna kun äiti sai diagnoosinsa. Vuonna 2023 aikuisen puolesta asiointi on vielä vaiheessa – ei onnistu. Haloo, 13 vuotta on suhteettoman pitkä aika digitaalisten palveluiden kehittämisessä!! Eikö löydy ratkaisua tähän ongelmaan vai puuttuuko halu ratkaista ongelmaa?? Naurettavaa – digiajan suomessa!!

Vanhusasiavaltuutettu: Onko yhteiskunta unohtanut digittömät? 22.6.2023 https://vanhusasia.fi/-/onko-yhteiskunta-unohtanut-digittomat-

PS: Nykyään voi tehdä lääkelistan itselleen ja kuljettaa sitä mukanaan.
Ohessa linkki Fimean sivuita löytyvään lääkelistaan:
https://www.fimea.fi/documents/160140/762468/Sopiva+l%C3%A4%C3%A4ke+tepsii+l%C3%A4%C3%A4kityslista.pdf/34356dbd-df76-4895-f04b-ea8639f35075?t=1604659524606