11.10.2023 Mietteitä tähän päivään…
Niin, vaikka se ajatuksena tosi vaikealta tuntuukin – vedä happinaamari ensin omille kasvoillesi – muistisairaus etenee vääjäämättömästi loppua kohden ja sinun tulee huolehtia itsestäsi, että jaksat kohdata määränpään, kun sen aika on.
Olen siis äitini ainoa lapsi ja saanut ”vanhan koulukunnan” kasvatuksen. Äitini on hoitanut minut ja minä puolestani äitini. Pitkä tie tämän äitini aivojen etulohkon rappeuman aiheuttaman muistisairauden kanssa ja myöhemmin taistelut hänen puolestaan, ovat imeneet minusta mehut. En tajunnut vetää happinaamaria ensin omille kasvoilleni.
Kun äiti vihdoin pääsi 24/7 hoitoon ja taistelu päättyi, nostivat päätään kaikki muut velvoitteet, joita tilanne aiheutti. Asiakasmaksut, omaisuuden myynnit ja kaikenlaisen talousasioiden kanssa taistelut. Masennuin.
Nyt on kulunut vuosi sairauslomalla ja masennuksen lisäksi minua ovat vaivanneet jatkuvat nivelkivut. Tosin, niitä on ollut kyllä jo aiemminkin, mutta nyt ne ovat olleet jotenkin niin koko ajan läsnä, aamusta iltaan, että jokapäiväisen elämän kanssa on ollut haasteellista. Sitten tulehtui alkusyksystä päkiä ja lääkäri kertoi siinä olevan ärhäkän bursiitin ja pisti kortisonia. Hän kirjoitti myös lähetteen reumapolille.
Maanantaina kävin kuuntelemassa ”tuomion”. Luulin, että minua vaivaisi reuma, kuten mummoani, hänen vielä eläissään, mutta diagnoosiksi tulikin sitten fibromyalgia ja kokeiluun reumalääkitys. Tämä diagnoosi oli minulle yllätys ja kun sitten illalla tutkin nettiä ja luin lisää taudin kuvasta, löysin terveyskirjaston sivulta yhden lauseen: ”Fibromyalgiaa voidaan pitää elimistön stressireaktiona monille kuormitustekijöille”. Niin. Se happinaamari jäi sitten laittamatta omille kasvoille.
Masennus ja fibromyalgia.
Olenpa jotenkin taipuvainen uskomaan, että kokemuksellani muistisairaan äitini rinnalla kulkemisesta ja siitä valtavasta stressistä, mitä tilanne on minulle aiheuttanut, olen sairastuttanut itseni sekä masennukseen, että tuohon fibromyalgiaan. Ehei, syy ei ole äidin, syyllistä etsin kyllä siitä tuen ja tunnustuksen puutteesta, jota me omaishoitajat joudumme läpikäymään läheisestä huolehtiessamme. Se valtava tunneskaala – toivosta toivottomuuteen – vie kyllä mehut, kenestä tahansa.
Nyt olen vetänyt happinaamarin omille kasvoilleni ja pidän huolta itsestäni, olen sen velkaa lapsilleni ja lastenlapsilleni.
Äitiä en voi enää auttaa, vaikka hän vielä täällä onkin ❤
Jos jotakuta toista voin auttaa, teen sen mielelläni. Siksi kirjoitan nyt tätä blogia ja annan sinulle hyvän ja ilmaisen neuvon – vedä se happinaamari nyt heti omille kasvoillesi – vaikka omatunto kuinka soimaisi, teet ja olet tehnyt parhaasi ja se riittää ❤
Muistisairaan äidin tarina - Blogi 