150. Voimaannuttava kokemus

1.9.2023 Vertaistukea antamassa ja saamassa

Ajelin keskiviikkona rapiat 300 kilometriä, etelän suuntaan, kotipaikkakunnaltani, mukanani ”Hyä”, ”Edukas” ja ”Omatunto”. Olin sopinut muistiyhdistyksemme kanssa, että tulisin pupuineni ohjaamaan vertaistukiryhmää. Ryhmä oli lomalla arjestaan, mukana sekä muistisairaat, että heidän läheisensä.

Muistisairaiden ollessa omassa ohjatussa toiminnassaan, kokoonnuimme läheisten kanssa omaan vertaistuelliseen tapaamiseen, sekä keskiviikko-, että torstai iltana, parin tunnin ajaksi.

Olin tehnyt kotona valmiiksi pupukortit, jotka näkyvät artikkelikuvassa. Jokaisen pupukortin takana on kyseisen pupun oma tarina. Kun ryhmä oli koolla, kerroin ensin kuka olin ja miksi olin tullut heidän luokseen. Kerroin, että olin ensimmäistä kertaa liikkeellä, kertomassa äidin tarinaa ja kuulemassa osallistujien tarinoita, siis antamassa ja saamassa vertaistukea.

Levitin sitten pupukortit pöydälle ja pyysin jokaista ottamaan mieleisensä kortin, tai kaksi ja kertomaan, miksi juuri se pupu oli herättänyt tunteita? Kaksi tuntia mennä hurahti, kun olimme kuin jossakin kuplassa, kertomassa elämästämme muistisairaan tukena ja apuna. Keskustelu oli vilkasta ja pupukortit irrottivat kielenkannat. Moni kertoi kokeneensa samoja fiiliksiä, kuin mitä puput yrittävät viestittää.

Puput tekivät tehtävänsä ❤

Ensimmäisenä iltana keskityimme enemmän mieltä painaneihin, surullisiin asioihin ja toisena iltana käytännön asioihin ja muistelimme myös ilon hetkiä, sitä arjen tilannekomiikkaa, johon muistisairaan rinnalla väkisinkin törmää. Hyväntahtoinen naurunremakka kevensi oloa ja sydäntä.

Minulla oli hyvä olla siinä hetkessä. Toivon, että myös osallistujat kokivat samoin. Vertaisuudessa on voimaa ❤ Vieressä ja ympärillä istuu niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät mitä koen ja miltä minusta tuntuu ❤ Väillemme syntyi ystävyys ja ymmärrys, joka kantaa meitä kaikkia eteenpäin – emme ole yksin tilanteessamme, vaan nyt tiedämme, että jossain on toinen ryhmäläinen, jolle voi tarpeen vaatiessa, vaikka soittaa ❤

Voimaannuin tapaamisestamme – tätä voisin tehdä lisää. Toivottavasti jatkoa seuraa.

Kiitos Teille kaikille, jotka olitte mukana ❤
Kiitos muistiyhdistys tästä mahdollisuudesta ❤
Kiitos Maarit ❤

Julkaissut Satu Saari

Olin muistisairaan äitini tytär ja lähi-ihminen. Hänen ainoana lapsenaan huolehdin vuosikausia hänen asioistaan. Äitini sai diagnoosinsa vuonna 2010 ja siitä lähtien toimin äitini omaishoitajana, ilman sopimusta kunnan kanssa. Vuodesta 2019 toimin myös äitini edunvalvontavaltuutettuna. Kirjoitan tätä blogia oman kokemuksen näkökulmasta ja siksi, että kehittäjätyyppinä haluan nostaa näkyville niitä epäkohtia, joita olen oman kokemuksen kautta nähnyt yhteiskunnassa olevan, vanhusten ja eritoten muistisairaiden palveluprosessissa. Äitini menehtyi marraskuussa 2023, mutta toistaiseksi kirjoittelen vielä tätä blogia, aihepiiriin liittyen.

Jätä kommentti