17.8.2023 Artikkelikuvassa ”Varjo”
”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”
Äitipupun päästyä palvelukoloon, ”Varjo” tajuaa, kuinka paljon tyhjää aikaa hänellä nyt onkaan.
Hän vain keinuu ja keinuu, päivästä toiseen. Nyt ei ole kiire minnekään.
Varjo ottaa lisää vauhtia ja varjo seuraa, kun hän keinuu eessuntaas. Muistot äitipupun arjen turvaamisesta kulkevat hänen mukanaan, kuin varjot.
Ahdistaa, masentaa, hän syyttää itseään, tekikö oikein vaiko väärin?
Varjo miettii, mitä virkaa hänellä enää on? Hän on tehnyt pupuyhteiskunnalle pitkän päivätyön, antanut kaikkensa ja kaiken aikansa, jotta äitipupu voisi asua kotikolossaan mahdollisimman pitkään.
Millä Varjo nyt täyttäisi päivänsä?
Varjon pää on tyhjä ja hän vain keinuu ja keinuu ja kuulee korvissaan laulunsanat: ”Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu..” – sitä hän on tehnyt vuosikaudet…
Jumalten keinussa…
Siltä minusta silloin tuntui. Äiti oli muuttanut palvelutaloon ja minusta tuntui, että kun sumu hieman hälveni aivoistani, olin kuin varjo entisestä itsestäni, enkä osannut muuta kuin keinua eessuntaas.
Olin niin väsynyt, etten jaksanut. Olin niin masentunut, etten tajunnut. Olin niin ahdistunut, etten miltei hengittänyt. Päivät kuluivat ”keinuen”. Aikaa nyt oli, muttei tahtoa, eikä ymmärrystä.
Olin unohtanut huolehtia itsestäni. Eteen tuli STOP merkki. Oli annettava aikaa itselle, omalle toipumiselle, niin henkisestä paineesta, kuin fyysisestä terveydestä. Oli otettava päivä kerrallaan ja laitettava ”happinaamari” omille kasvoille.
Kyllä otti koville.
Tämä ympäröivä yhteiskunta ei käsitä sitä taakkaa, minkä omaishoitaja – joko sopimuksella tai ilman – ottaa ja kantaa, kun hän huolehtii läheisestään. Omaishoitajia on monenlaisissa elämäntilanteissa ja he kantavat suunnattoman vastuun hoitaessaan läheistään. Kuinka paljon yhteiskunta säästääkään tällä tavalla.
Kohtuullista olisi, että edes tukena seisottaisiin silloin, kun hätä on suurin..
Muistisairaan äidin tarina - Blogi 