17.8.2023 Artikkelikuvassa ”Sumu ja Remu”
”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”
Kun äitipupu on vihdoin päässyt turvaan palvelukoloon, Sumun takki on tyhjä ja pää on kuin pilvessä, sumuisessa pilvessä.
Mikä taistelu ja ”Sumu” selvisi voittajaksi. Vaan voittiko hän sittenkään?
Äitipupun lemmikki Remu vierellään hän istuu ihmettelemässä tilannetta – aika on pysähtynyt. Enää ei tarvitse loikkia kolosta toiseen hoitamassa äitipupun asioita ja turvaamassa hänen jokapäiväistä arjessa pärjäämistään.
Mitä nyt tapahtuu?
Ajatukset sinkoilevat sinne tänne ja Sumu vaan istuu, eikä saa mitään aikaiseksi, uskollinen Remu vierellään.
Sumu on helpottunut siitä, että hän hoisi äitipupun kunnialla loppuun asti. Hän on ylpeä siitä, että teki niin. Kuitenkin hän on surullinen, koska kaikki on nyt ohi, peruuttamattomasti.
Päivääkään hän ei vaihtaisi pois…
Kaikki loppuu aikanaan…
tiesinhän minä sen, mutta siihen on niin vaikea valmistua etukäteen. Aloittaessani taistelua äitini palvelukotipaikasta, olin ilmoittanut kuntaan ennakoivasti, että luulisin äitini tarvitsevan palvelukotipaikkaa jossakin kohtaa syksyllä 2019.
Noh, eihän minua kuultu, eihän minun mielipiteellä ollut merkitystä. Kyllä viranomainen arvioi tarpeen ja omaisten on aivan turha ruikuttaa, asiasta etukäteen…
Vaan kuinkas sitten kävikään?
Joo, soli se hätäsijoitus. ”Sinun pitää heti tulla tänne äitisi luo ja ottaa vastuu tilanteesta”. ”No, en ole tulossa”. Ja niin äiti sitten pääsi vihdoin tehostettuun palveluasumiseen.
Kun tilanne sitten iski tajuntaani – olin voittanut ja koin kuitenkin hävinneeni. Olin pettänyt äitini luottamuksen – tosin eihän hän enää sitä ymmärtänyt, kun ei tuntenut minua, eikä ollut enää paikkatietoinen. Elin kuin sumussa seuraavat päivät ja viikot. En ollut sitten kuitenkaan itse valmistautunut siihen, mitä sitten tapahtuisi, kun äiti lähtisi kotoa?
Istuin pää sumussa, Remu vierelläni.
Äidin muistikaveri Remu – uskollinen ystävä ja apupoika, joka jaksoi valppaana valvoa äidin jokaista liikettä ja olla hänen seuranaan, saman neliön sisällä, aamusta iltaan. Remu istui nyt siinä vierelläni ja katseli minua kummissaan – mitä nyt tapahtuu – viestivät koiran silmät…
Oma terveyteni romahti. Pitkään äitiä hoitaessani olin unohtanut pitää huolta itsestäni. Masennuin, ahdistuin, itkin ja ihmettelin – Remu vierelläni ❤
Olisin kovasti viimeistään tässä vaiheessa kaivannut viranomaisten tukea. Olisin kaivannut jotain ihmistä, joka olisi minulle kertonut, miten tästä eteenpäin?
Kyllä ei tullut ketään – eipä kunnassa, eikä palvelutalolla kiinnostanut ketään minun pärjäämiseni. Ei tullut liioin kiitosta kunnalta, vaikka olin uhrannut vuosikausia aikaani ja oikeastaan koko elämäni, turvatessani äitini kotona pärjäämistä…
Sumu valtasi pään ja pimeys mielen ja Remu istui rinnallani..
Muistisairaan äidin tarina - Blogi 