27.7.2023 Artikkelikuvassa ”Raivo”
”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”
”Raivo”
Raivo on se, jonka pinna palaa tähän byrokratiaan, jota vanhustenhoidossa ja hoitoon pääsyssä tässä pupuyhteiskunnassa harrastetaan.
Raivo on oikea taistelija. Hän ei anna periksi tuumaakaan, vaikka koko ajan on joku työntämässä kapuloita rattaisiin.
Raivo puolustaa äitipupun oikeuksia ja yrittää saada hänelle parasta mahdollista hoitoa. Raivo selvittää miksi jokin asia ei toimi niin kuin pitäisi ja hän puuttuu epäkohtiin, jotka hän näkee tai kokee.
Raivo on lukenut oikeusoppia ja hän tietää, mitä tukia ja apuja äitipupulla on oikeus saada ja mitä ne maksavat. Eikä hän katso kauniisti perusteettomia laskuja tai hoitamatta jätettyjä asioita.
Raivo antaa palautetta ja kehittämisideoita, hän kirjoittaa muistutuksia ja kanteluita ja vaatii kirjallisia vastineita.
Raivo ei ”herroja” kumartele, jos tietää olevansa oikeassa. Hän taistelee äitipupun puolesta, jommankumman viimeiseen hengenvetoon asti.
Turhautuminen ja hätä nostavat Raivon pintaan…
Kyllä muistan, kuin eilisen päivän, kuinka raivoissani olin monta kertaa, yrittäessäni kertoa tälle yhteiskunnalle, että äitini ei enää pärjää yksin kotonaan. Olin raivoissani siitä, että onko juuri tosi, että voimme tehdä joka päivä ja monta kertaa päivässä heitteillejätön ja yhteiskunta hyväksyy sen?!!
Vielä tänä päivänä, kun oma äitini on hätäsijoituksen turvin päässyt lopulta 24/7 palvelutaloon, saan kokoajan lukea tarinoita ympäri suomen, tarinoita, missä kerrotaan tätä samaa hätää ja raivoa… Uskomatonta! Emmekö me hyvinvointivaltiona saa oikeasti ratkaistua tätä vanhustenhuollon ja erityisesti näiden muistisairaiden viimeisten vuosien aiheuttamaa avuntarvetta?? Mikä on sellainen hyvinvointivaltio, joka jättää päivittäin heitteille omat vanhempansa – ”yhteiskunnan heikoimmat lenkit?”
Hävettää… Vieläkin nousee pintaan Raivo…
Yhteiskunnan rakennemuutoksen vuoksi alkoivat ihmiset maaltapaon, kaupunkeihin, kasvukeskuksiin. Vanhukset jätettiin kotiinsa pärjäämään, kun he ennen olivat olleet osa perhettä loppuun asti. Pikkuhiljaa alkoivat pienet kunnat ympäri suomea perustaa vanhainkoteja, joihin nämä kotonaan pärjäämättömät, vanhuuden ”höperöt” sijoitettiin. Vanhainkodeissa heistä pidettiin huolta ja he elivät suht hyvinvoivina loppuun asti.
Sitten alkoi tämä hyvinvointi suomi laskea kolikoitaan ja kaikelle tekemiselle tuli hintalappu. Vanhainkodit olivat iso hintalappu kunnille ja niin talous edellä alettiin purkaa hyvää järjestelmää, nimeltä Vanhainkoti.
Talousnerot keksivät, että rakennettaisiin palvelutaloja ja pantaisiin tarvitsevat maksamaan niissä asuessaan, kaikki palvelut, joita tarvitsivat. Niinpä myös vessapaperirullan vaihdolle tuli hintalappu – 15 euroa/kerta…? Aloimme hinnoitella omien vanhempiemme avuntarvetta.. Mitäpä jos vanhempamme olisivat aikoinaan hinnoitelleet omat kakkavaippamme vaihdot?? He taatusti ovat moneen kertaan tälle yhteiskunnalle maksaneet vanhuuden hoivansa, veroina elämänsä aikana, ennakkoon…
Eihän sekään riittänyt – eipä tietystikään – viimeinen inhimillisyys katosi muutama vuosi sitten, kun asiakasmaksulakiuudistus sinetöitiin. Nythän vanhukselle saa jäädä omaan käyttöönsä 167 euro/kuukausi ja loput menee kuntien ja nyt hyvinvointialueiden kassaan. Ahneus on loputonta – pyyteetöntä apua ei enää saa…
Kannattaako meidän läheisten sitten enää ollenkaan ”kantaa korttamme kekoon”?
Miksi hoitaa omaa läheistään, työn ja oman elämän ohella? Ennen motivoi hieman enämpi se, että perintöosuus kenties lankeaisi sitten lopuksi kiitoksena kaikesta vaivasta.. Nythän perintöosuutta ei jää – niin, ainakaan tavallisten duunareiden vanhemmilta, koska yhteiskunta vie loppumetreillä ”tuhkatkin pesästä”. Tai jos jotain jää, niin ehkä jokin vanha talo, jota et saa enää tänä päivänä myytyä kenellekään, koska sekin on tehty niin vaikeaksi yhteiskunnassamme…
Hävettää… En haluaisi olla osa tällaista hyvinvointisuomea – toivottavasti kuolen, ennen kuin tulen vanhaksi ja alan tarvita jokapäiväistä apua…
Noh, kumpikohan hintalappu on sitten suurempi tänä päivänä – sekö, että vanhainkodit olisi jätetty toimimaan vai tämä nykyinen tehostetun palveluasumisen malli? Monesti vanha konsti on parempi kuin uusi ja niin luulen kyllä tässäkin asiassa käyneen.
Tiedän, että mikään ei ole niin pysyvää, kuin muutos ja kehitysmyönteisen ajatusmaailman omaavana, toivon tietysti, että asioita kehitettäisiin ja vanhusten sekä muistisairaiden palvelupolkua tarkasteltaisiin, monelta kantilta, mutta tosiasioita ja historiaa kunnioittaen. Kaikelle tekemiselle ei voi mielestäni laittaa hintalappua – on asioita, joissa inhimillisyys tulisi säilyttää isompana arvona, kuin talous. Tämä on yksi niistä arvoista – vanhempien kunnioittaminen. Me kyllä yhteiskuntana pystymme siihen, jos halua löytyy…
Raivo ei ota tyyntyäkseen ja edelleen olen ”sarvet päässä” ja
minua haluttaa ”näyttää keskaria” tälle asialle…
Muistisairaan äidin tarina - Blogi 