121. Tuska muuttuu luovuudeksi..

18.4.2023 Artikkelikuvassa ”HYÄ”

”OMAISHOITAJAT – KAMELEONTIT DURASEL PUPUT”

Hyä on kuin enkeli – liian kiltti, ei osaa sanoa ”EI” ja luulee, että saa siitä hyvästä kantaa sädekehäänsä ylpeästi. Hyä on se joka matkan alussa päättää kulkea rinnalla, hoivata, huolehtia, auttaa ja tukea, tehdä kaiken, minkä osaa ja voi, että muistisairaan äitipupun elämä olisi turvallista ja niin hyvää kuin mahdollista – loppuun asti. Hyällä ei ole sisaruksia, hänen on seisottava päätöksensä takana, eikä hän voi luovuttaa ja pistää päätään pensaaseen, on pakko jaksaa, kuin durasel, vaikka patteri ehtyy. Hän yrittää kaikin tavoin tulla hyväksytyksi, niin äitipupun, kuin sukulaispupujen ja pupuyhteiskunnan silmissä. Hän ei tiedä, kuinka pitkäksi matka muodostuu, eikä sitä, kuinka monta mutkaa matkan varrella tulee olemaan. Hyä luulee, että sädekehä auttaa ja kun hän on kiltti ja tunnollinen, hän saa äänensä kuuluviin ja kuopat silottuvat ja mutkat suortuvat. Voi, raukkaparka, erehtyi.
http://www.muistisairaanaidintar.com

Puputerapiaa

Tuskaisen talven jälkeen koin helmikuussa pakottavaa tarvetta alkaa käsitellä tätä minun ja äidin pitkää matkaa, jotenkin konkreettisemmin. Se, että olin kirjoittanut tätä blogia äidin tarinasta, ei enää riittänyt, eikä riittänyt sekään, että kirja, joka tarinasta on syntymässä, alkoi olla ”viittä vaille valmis”. Mietin tätä matkaa ja ajattelin, kuinka kaikki alkoi ja mitä kaikkea olen tässä matkan varrella joutunut tekemään ja kuinka paljon mutkia onkaan matkalla ollut. Se tunneskaala mikä tähän muistisairaan rinnalla kulkemiseen liittyy ja kuinka monena saa olla ja miten pitää vaan jaksaa, pakosta, päivästä toiseen ja tehdä asioita, toisen puolesta. Kun asioita vatuloin päivät pitkät, niin yhtä äkkiä koin valtavan tarpeen työntää käteni johonkin sellaiseen, jolla voisin kertoa äidin tarinan näkyvämmin – konkreettisemmin – niin syntyi ajatus paperimassasta ja pupuista.

Omaishoitaja – durasel pupu – kameleontti, joka tarpeen vaatiessa, kykenee ottamaan vaikka kuinka monta roolia. Hän kykenee muuntautumaan päivästä toiseen, erilaisten tarpeiden ja asioiden hoitajaksi ja hän on sitoutuessaan tekemään kaikkensa, hoivattavansa eteen, vaarassa unohtaa ”oman elämänsä”, omasta itsestään ja jaksamisestaan huolehtimisen. Hän ”uhraa” kiltteyden alttarille oman terveytensä, omat ajatuksensa ja tarpeensa ja hyllyttää itsensä odottamaan aikaa, jolloin matka vääjäämättä päättyy.

Paperimassasta alkoi syntyä pupuja.
Syntyi ”Hyä”.

Tuntui, että niitä loikki ovista ja ikkunoista. Uppouduin täysin hurmioituneena työstämään erilaisia tunnetiloja ja erilaista tekemistä kuvaavia pupuja. Puputerapia tuntui auttavan minua käsittelemään ajatuksiani tältä matkalta ja vaikka se on vielä kesken, tuntuu nyt, että olen saanut pukea ajatukseni pupujen mukaan ja he kertovat nyt tarinaa puolestani. Elän toivossa, että vielä jossakin kohtaa elämässäni, voisin antaa pupujen mennä ja unohtaa niiden mentyä, matkamme vaikeimmat vaiheet ja minulle itselleni jäisi vain ne ”kultareunaiset” muistot äidistäni ja se yksi ainoa kerta, milloin hän sanoi minulle ”kiitos”, monistuisi mielessäni kymmeniksi kerroiksi ja tuntisin lopuksi itseni äitini hyväksymäksi, kiltiksi tytöksi, joka on tehnyt kaiken oikein ja esimerkillisesti. Tuntisin itseni ”Hyäksi”.

Omaishoitajaksi…

Niin, ei kai sitä kovinkaan moni meistä ajattele etukäteen, että alan omaishoitajaksi. Siihen tilanteeseen kuitenkin varsin moni meistä ajautuu, kuin huomaamattaan. Monesti se on ainutlaatuista ja ainutkertaista. Lähtökohtahan meillä monella on juuri se, että jos vain suinkin voi auttaa, niin tottakai. Omaishoitaja tilanteeseen lähtee mukaan helposti pohtimatta etukäteen, mitä kaikkea se sisältääkään ja kun tilanteessa sitten ollaan jo sisällä, siitä pakittaminen on äärimmäisen vaikeaa. Niinhän sitä sanotaan, että ”ken leikkiin ryhtyy, leikin kestäköön” ja niin tilanne jatkuu ja jatkuu ja vastuu kasvaa ja kasvaa. Eikä siitä vauhdista enää voi, eikä uskalla hypätä pois. Eikä se omaishoitajuus monestikaan pääty, ennen kuin kuolema meidät erottaa ja lopussa ei kiitos seiso, vaikka siitä matkan varrella haaveilisikin.

TE, jotka mietitte nyt, alkamista omaishoitajaksi – miettikää kahdesti ja vielä kerran uudelleen ja TE, jotka jo olette matkalla – toivotan teille voimia ja paljon porkkanoita ❤