Muistan hyvin tunnelman, vuosi sitten joulun alla, se oli apea, itkuinen, odottava ja pelokas. Lääkäri oli ilmoittanut lokakuun lopulla, että äidin osalta siirryttäisiin saattohoidon aloittamiseen. Hoitaja minulle palvelutalolta tämän tiedon soitti – ei siis asiasta päättänyt lääkäri… en ole tavannut häntä kertaakaan koko lähes kahden vuoden aikana, kuin mitä äiti on siellä nyt asunut.
Odotin ja pelkäsin. Joka kerta kun puhelin soi, säpsähdin ja mietin, uskallanko vastata… Ajattelin, että mitä sitten, jos äiti kuolee juuri jouluna ja minulle jää sitten aina tulevinakin jouluna se muisto äidin poismenosta päällimmäiseksi..
Kävin hänen luonaan ja kun tulin kotiin, itkin ja itkin ja sitten kirjoitin runon…
Minun äiti,
On hento ja hauras,
Kuin höyhen.
Pellavapää.
Pian hän lentää
tuulen mukaan,
Enkä häntä enää nää..
Joulu meni, kevät meni, kesä meni, syksy meni ja niin alamme lähestyä taas joulua.
Äiti on täällä edelleen ❤ Hän ei paina enää kun 32 kiloa, mutta täällä hän on.
Olen viime viikkoina miettinyt paljon sitä, että mikä oikeus lääkärillä on olla ennustamassa kuolemaa? Millä oikeudella lääkäri on jumalasta seuraava? Olen ollut mietteissäni tosi pettynyt – en todellakaan siihen, että äiti on edelleenkin täällä, vaan siihen, että palvelutalon lääkäri ei itse henkilökohtaisesti äitini lääkärinä ole koko aikana ottanut minuun yhteyttä. Olisin odottanut, että vuosi sitten kun hän saattohoitopäätöksen teki, olisi hän sen itse minulle ilmoittanut. Tai sen, että se ei nyt oikein osunutkaan…
Pidän todella pahana sitä, että omaiset unohdetaan myös täällä palvelutalon hoitoprosessissa. Posti toi eilen laskun 8,60 euroa, äidin hammaslääkäriltä.. Palvelutalolla oli käynyt siis hammaslääkäri. Äidillä on suussaan vielä alahampaat. Ehkäpä niitä on sitten hyvä välillä vilkaista. Se tosin oli nyt tätä lajia ensimmäinen kerta, 26 kuukauden aikana. Äidin hoitolinjaus on tehty jo aikaa ja siinä on päätetty, että nyt hoidetaan enää vain kipua. Voihan tietysti olla, että äidillä on hampaassa kipua, mitä epäilen kyllä, koska hän saa ja on saanut jo kaksi vuotta, päivittäin maksimimäärän panacodia, kipuun…
Olisin odottanut, että se empatia minua kohtaan tulisi sitten lopuksi nimenomaan tältä palvelutalon lääkäriltä. Hän on kuitenkin se, joka tietää tarkalleen äidin tilanteen. Olisin odottanut, että hän olisi soittanut, mutta ei. Meidät omaiset jätetään vielä tässä loppuvaiheessakin ihan ulkopuolisiksi.
Noh, jos se on talossa tapana – mene ja tiedä. Ei se lääkäri joutanut hoitokokoukseenkaan, silloin kun se vihdoin äidille järjestettiin (7 kuukautta myöhässä), eikä se ole kerennyt minulle soitella, koko kahden vuoden aikana – ei mistään asiasta.. eikä se soittanut edes sitten, kun tajusi, ettei äiti kuollutkaan…
Kyllä minua haluttaisi huutaa ja raivota – se on minun äiti, jota te hoidatte!!! Tajuatteko te!!
Mitä sitten, jos se olisi sinun äiti, isä, mummo, pappa tai oma lapsi – tai joku läheinen?
Missä se empatia on?
Miksi nykyään ollaan niin kylmiä?
Välinpitämättömiä?
Kiireisiä?
Muistisairaan äidin tarina - Blogi 