57. Uuvuttava taistelu päättyy..

Facebook päivitys 28. marraskuuta 2019 

Takki on tyhjä 😭 SAS hoitaja soitti juuri – äiti ei tule kotiin ❤️ Taistelu on nyt voitettu!! Jee!! Ja silti minua itkettää, vaikka äidillä on nyt kaikki hyvin – taistelu oli niin uuvuttava, että tällaista ei kenenkään pitäisi joutua läpikäymään! Yhteiskunta tavallaan ajaa läheiset siihen pisteeseen, että sinun on hylättävä läheisesi, että saat järjestelmän toimimaan… Hylkäsin siis äitini siksi, että hän saa tarvitsemansa 24/7 hoidon ja turvan. Tuntuu, että olen hävinnyt, vaikka voitin 😢

Täällä mie nyt istun yksin kotitalolla ja katselen äidin soffaa.. Kovin tuntuu tyhjältä.. Mie tiiän kuinka paljon tämä talo ja tuo soffa äitille merkitsee 💗 ainut asia mikä lohduttaa on se, että äiti ei onneksi muista näitä, eikä edes minua ja isäkin äidillä on unohtunut jo aikaa..

Lohdutuksen sanoja ystäviltä

• Mutta hyvin sinun äidin asia on nyt. Hän ei ole kuollut, ei loukannut itseään. Ja pääse käymään kotona vielä joskus. Sinun kanssasi. Älä sure. Asiat järjestyy. Olet tehnyt hyvän työn, sydämellä. Anna sydämesi nyt levätä💗
• Kaikkesi oot tehny 👍 Älä kanna huonoa omaatuntoa❤
• Nyt voit nukkua yösi levollisesti, pelotta et jotain tapahtuisi. Voit käydä juttelemassa äidillesi, halaamassa häntä juuri silloin kun sinulle itselle se sopii, nyt voit elää omaa elämää..
• Voimia Satu, kukaan ei ajattele että hylkäsit äitisi ymmärrämme sinua ja tunnettasi nyt. Enokin huokasi, kun luin tämän uutisen halit teille kummallekin..
• Näitä sinun päivityksiä seuranneena ymmärtää että tie on ollut pitkä, raskas ja täynnä huolta rakkaasta ihmisestä niin että ei ole ihme jos tulee voimakkaat tunteen purkaukset..
• Satu, et sinä hylännyt äitiäsi, sinä takaat nyt että äidilläsi on turvallinen ja hyvä hoito ympäri vuorokauden, sinun taakkasi ja suuri huoli on nyt pois että miten äidin päivä on sujunut ja onko hän saanut ruokaa ajallaan. Nyt on uuden sivun kääntämisen vuoro elämässäsi, olet tehnyt suuren työn täydellä sydämellä ❤
• Kiitos tuestanne kampraatit. Kyllä tämä tästä. Vaikka mie sen jo keväällä tiesin, että syksyllä tämä varmaan on edessä, niin aina se asioiden lopullisuus on isku vasten kasvoja. Äidillä on nyt turvallista ja hyvä hoito, se on tärkeintä…

Kommentti päivitykseen 24.10.2021

Vieläkin minulle tuli itku ja paha mieli, kun luin muistiinpanoistani tämän päivityksen. Muistan hyvin sen tunteen, kun istuin yksin kotitalolla ja olo oli kuin seinään juossella. Voitin, mutta hävisin. Taistelun tiimellyksessä en ollut miettinyt yhtään mitä sitten, kun joskus tulee sitten eteen se tilanne, että äiti lähtee kotoa lopullisesti?

Se oli todellakin isku vasten kasvoja. Olisin toivonut, että yhteiskunta olisi jotenkin lempeämmin – saattaen vaihtaen – hoitanut omalta osaltaan tämän tilanteen – hienovaraisesti, mutta ei. Se piti sitten tehdä taistelun ja hätäsijoituksen keinoin. Väkisinkin siinä tilanteessa mietti, että petin äitini luottamuksen ja hylkäsin hänet…

Jos yhteiskunta olisi ottanut äidistä ”koppia” niin kuin olisin toivonut, äiti olisi saanut palvelukotipaikan, hieman tilannetta ennakoiden ja olisimme äidin kanssa voineet muuttaa sinne kaikessa rauhassa ja totutella yhdessä siellä elämiseen ja olemiseen, mutta ei.

Kylmästi, tunteettomasti ja ikään kuin vihassa siitä, että minä en enää jaksanut, äiti hätäsijoitettiin sitten ensimmäiseksi yöksi palvelutaloon ”ylimääräiselle” paikalle, niin kuin tämä tilanne jotenkin yllättäen olisi tullut päälle?? Ja niinkö minä yritin tätä ennakoida… todellakin yritin…

Istuin pitkään kotitalolla nojatuolissa ja itkin…. mitä nyt tapahtuisi??