Mietteitä muistisairaan läheisen roolista 23.10.2021
Kun äiti oli vielä suht hyväkuntoinen, hän virkkasi ja teki käsitöitä päivittäin. Yhtenä syksynä hän aloitti isoäidin lappujen virkkaamisen ja joka päivä, kun tulin hänen luokseen, hän näytti minulle sen päivän tuotokset – isoäidin laput – nättiähän net olivat, vaikka en minä virkkauksesta mitään ymmärtänytkään, niin kehuin niitä tietysti ❤
Kun talvi ennätti ja pimeys valtasi maan, äiti virkkasi ja kun kevät koitti, äiti virkkasi. Muistan, että panin tuolloin merkille, että isoäidinlaput alkoivat pikkuhiljaa olla enämpi ja enämpi ”virheellisiä” – kuvio ei aivan toistanut enää itseään, niin kuin syksyllä, kun äiti ensimmäisiä lappuja virkkasi….
Sitten koitti se päivä, kun tulin töistä kotitalolle, äidin luo ja hän riemuiten ja ylpeänä talutti minut sänkynsä viereen ja sanoi ”katso” ja osoitteli sänkynsä päällä olevaa päiväpeitettä… siis ”Wau!!” sanoin minä ja ymmärsin siinä hetkessä, että niinpä, no päiväpeitehän niistä lapuista oli tulossa ❤ ja minä kun en ollut oikein ymmärtänyt koko touhua…
Äiti hipelöi päiväpeitettään ja sanoi ”Minä otan tämän sitten arkkuun mukaan”.. johon minä sitten vastasin hänelle ”Et kyllä saa kaikkia – tämä on niin hieno – kolme riviä riittää, eihän sinne enämpi edes mahdu” ja sitten me nauroimme ❤ ja jos se minun vallassa on, niin tuosta nyt jo minun kamarin sängynpäällä olevasta päiväpeitosta leikataan äidin mukaan arkkuun 3 riviä isoäidinlappuja…
Tiedätkö tunteen, kun oikein kovasti yrität työstää jotakin asiaa ja aina epäonnistut siinä? Minusta tuntuu siltä, lähes päivittäin. Kyllä – itkenkin lähes päivittäin, jos ajatukseni yhtään harhautuvat miettimään tätä äidin tarinaa… Olen itkenyt – voi pojat, olen itkenyt silmäni punaseksi monta monituista kertaa. Se voimattomuuden tunne on aivan kuin juoksisit seinään joka päivä. Kyllä ja olen ollut masentunut ja kärsinyt uniongelmista, menettänyt työkykyni, uupunut, saanut sairaslomaa ja käynyt keskustelemassa mielenterveystoimistossa. Ai miksikö? Siksi, että olen yrittänyt pitää huolta äidistäni ja äitini oikeuksista! Ollut sotajalalla monta vuotta tätä yhteiskuntaa vastaan ja niin, aivan yksin – olenhan se vanhempieni ainokainen – se joka kokee hyvin voimakkaasti velvollisuudekseen huolehtia omista vanhemmistaan – ei pitäisi… ei olisi pitänyt…
Ymmärrän tosi hyvin niitä, jotka eivät sitä tee… ”Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä”.
Kuka huolehtii läheisistä?
– Ei kukaan, jos sinulla ei ole ystäviä, sukulaisia ja muita omia läheisiä, joille voit ”oksentaa” pahan olosi. Jos ystäviä ei ole, nielet sitten vain sen oksennuksesi ja jatkat matkaasi. Olen oman kokemukseni kautta ymmärtänyt, että yhteiskunta ei tarjoa tukea muistisairaan läheisille, eikä omaishoitajille. Yhteiskunta nojaa meihin, jotka on kasvatettu vielä siihen, että omista pidetään huolta ja että sosiaalitoimi on sitten se vihonviimeinen paikka, minne mennään jotakin kerjäämään käsi ojossa.
”Ylpeys käy lankeemuksen edellä”
Niin purin hammasta ja taistelin ylpeästi – kasvatukseni mukaan ja sitten lopuksi lankesin ja masennuin ja totuuden nimissä täytyy sanoa, vaikka äiti onkin nyt jo 24/7 hoidossa, niin taistelu ei suinkaan ole vielä ohi ja minun paha olo vaan jatkuu ja jatkuu..
Tämän pitkän matkani aikana, ei ole montaa kertaa viranomainen tarjonnut ”nenäliinaa”.
Mainittakoon tässä yhteydessä se kerta kun huoli-ilmoituksen jälkeen kävin kertomassa sosiaalitoimeen äidin tilanteesta ja muutama viikko sitten kun odotin äidin palveluasiakasmaksujen alentamishakemukseen päätöstä, soitti kunnasta sosiaali-ihminen ja kertoi ”seisovansa tukenani, jos tarvitsen apua, äidin omaisuuden rahaksi muuttamisessa, niin hän voisi laittaa kiirehtimispyynnön lupaviranomaiselle… Siis ymmärsinkö oikein??
Nyt kyllä saan apua ja tukea, kun kunta tarvitsisi pikaisesti äidin kiinteän omaisuuden rahaksi ja toivoisi sen muuttamisen sujuvan näppärästi…
Ainoa paikka josta olen hieman saanut tukea ja jonkin verran myös apua on ollut paikallinen muistiyhdistys. Äiti kävi yhdistyksen järjestämissä kerhoissa, kun vielä oli siinä kunnossa, että pystyi menemään. Itse en ole saanut aikuiseksi lähteä tukiryhmiin, koska itseni tuntien, pelkään, että oma empatiani saa sieltä lisätaakkaa, kun alan suremaan muiden lähi-ihmisten ja omaishoitajien taakkaa…
Paras tuki omalla kohdallani ovat olleet YSTÄVÄT ja myös he ovat joutuneet ”koville” tätä minun jatkuvaa vuodatusta kuunnellessaan – mutta he ovat tehneet sen, mihin tämä yhteiskunta ei ole pystynyt – HE OVAT OLLEET TUKENANI ❤
Nöyrin kiitokseni ❤
Luulen myös, että tämä ”Muistisairaan äidin tarina” – blogin kirjoittaminen antaa minulle konstit eheyttää ja parantaa itseni.. Toivon myös, että tällä kirjoittamisella voin tarjota vertaistukea jollekulle toiselle ”taistelijalle” ❤
Muistisairaan äidin tarina - Blogi 