14. Taksilla sairaalaan

Facebook päivitys 2. helmikuuta 2019

No niin, äitin jalka ja lonkka oli aamulla niin kipeä, että soitin ambulanssin. Ensihoito kävi arvioimassa tilanteen, mutta ei ottanu kyytiin, vaan tilasi taksin. Asiantunteva ambulanssihoitaja silti oli ja lähetti äitin ensiapuun ja nyt selvitetään onko vika luussa vai lihaksessa 👍 hyvä niin!! Mie lähen kohta menemään perässä.. Onhan tämä nyt kumma homma, kun ei taho selvyyttä asiaan tulla 🤔

SAATANA, sanon suoraan!!! 👿 Äitillä 2 murtumaa, toinen lannerangassa ja toinen häntäluun yläpuolella!! Ei oo ihme että kävely on hunoa!!!

Kommentti päivitykseen 18.10.2021

Muistan kuin eilisen päivän, tuon helmikuun 2 päivän 2019. Olin ihmetellyt jo tovin, kuinka minun niin liikunnallinen äiti ei oikein pääse paranemaan, siitä kaatumisen aiheuttamasta kivusta, vaikka kipulääkkeitä (panacod) annettiin ja kuntohoitaja kävi äitiä jumppauttamassa. Kävely oli tosi huonoa, myös rollaattorin kanssa ja äiti oli kipeä.

Kun tulin käymään äidin luona tuolloin, äiti makasi soffalla ja itki. Afaasia (Afasia on aikuisiän kielellinen häiriö. Se on yleensä seurausta aivoverenkiertohäiriöstä. Afasiassa aivojen kielellisen verkoston toiminta häiriintyy. Afasian oireita ovat erilaiset puheen tuottamisen, puheen ymmärtämisen, lukemisen ja kirjoittamisen vaikeudet) oli jo vienyt äidiltä puhekyvyn miltei kokonaan, mutta minä ymmärsin häntä vielä, kun osasin tarjota hänelle sanoja ja sitä kautta sain selville, että hänellä on edelleen kovia kipuja. Soitin ambulanssin.

Ambulanssi saapui ja ensihoitaja tuli tutkimaan äitiä. Hän totesi, että äiti on vielä kovasti kipeä ja ihmetteli, miten äitiin voikin sattua niin paljon – missä vika? Hän täytti lähetteen ensiapua varten ja kertoi, ettei voi ottaa äitiä kyytiin, koska äidin kiireellisyyskriteerit eivät täyty, mutta hän tilasi paikalle kelataksin. Hän sanoi, että tällä lähetteellä pääsette paikalliseen ensiapuun hoidettavaksi ja sitten hän lähti. Me jäimme itkuisen äidin kanssa odottamaan taksia. Muistan, että olin todella vihainen ja pettynyt siihen, että edes ambulanssi ei voi auttaa.

Kelataksi tuli. Iloiseksi yllätyksekseni autoa ajoi nuori hyväkäytöksinen mies, joka iloisesti tervehtien tuli sisälle. Kun hän oivalsi tilanteen hän tuumasi ”älkääppä hättäilkö, mie hajen autosta pyörätuolin ja nostan mummon siihen, niin ei sitten tarvitse liikutella häntä enämpi, kun käypii noin kipeästi”. Ja näin tehtiin. Hän kysyi minulta ”Lähdetkö sie kyytiin?”.

Minä mietin hetken ja sanoin hänelle: ”Mitä sitten tapahtuu, jos minä en lähde?”. Mieleeni tuli silloin selvästi muistikuva siitä edellisestä kerrasta kun olimme päivystyksessä odottelemassa monta monituista tuntia, ennen kuin äitiä edes alettiin hoitamaan ja ajattelin, josko tämä sama toistuisi uudelleen, kun olen saattamassa taas äitiäni.

Reipas kuljettaja tuumasi: ”Kyllä minä voin viedä äitisi sinne ja antaa lähetteen hoitajalle, ei siellä sinun tarvitse olla mukana”. Siinä hetkessä päätin, että empä lähekkään, vaan ajelen sitten jonku ajan perästä sairaalaan katsomaan tilannetta. Niinpä painotin vielä kuljettajalle, että hän muistaisi sanoa ensiavussa hoitajalle, että mummeli tulee ilman saattajaa ja hän on muistisairas niin, että hänet pitää heti ottaa vastaan ja katsoa kokoajan perään ja että kuljettaja voisi kertoa, minun tulevan jonku tovin päästä. Ihmettelin sitten vielä kuljettajalle, että ”Mitenkäs tuo sinun taksin pyörätuoli?” johon hän sitten lohduttavasti minulle sanoi että, ”älä sie mieti sitä nyt, mie kyllä saan tämän pyörätuolin sieltä takasin – tämä saapii olla äitisi mukana, niin kauan kö sitä siellä tarvithan”. ❤ Mikä ihana nuorimies – sydän paikallaan ❤ ja niin äiti lähti kelataksilla ensiapuun.

Menin sairaalalle sitten tunnin, puolentoista päästä. Äiti oli sijoitettu potilashuoneeseen ja hänelle oli vaihdettu sairaalan vaatteet päälle. Äiti ilahtui kovin, kun näki minut ja tarrasi peloissaan kädestäni kiinni. Minä äitiä siinä rauhoittelemaan, että ”Eipä hättää, me ollaan täällä nyt niin kauan, että syy sinun kipuihin selviää ja saat lääkkeitä ja hoitoa”. Ja juuri tuona hetkenä purjehtii huoneeseen hoitaja, joka tokaisee minulle isolla äänellä ”Potilashuoneissa ei saa olla!” ja komentaa minut sieltä ulos. Yritän siinä hänelle sanoa, että äitini on peloissaan ja että hän ei puhu, joten tarvitsee minua tulkikseen, kun lääkäri tulee… Tähän hoitaja vain tokaisi itseään toistaen ”Potilashuoneissa ei saa olla!” ja niin minä jouduin jättämään säikähtäneen äitini sinne.

Olin ihan raivoissani. Mietin, että kyllä ei muistisairaan kohtaamista osata vielä hoitotyössä riittävästi. Muistisairashan on kuin lapsi. Olisiko tämä hoitaja pyytänyt vanhempia jättämään lapsensa sen vuoksi, ettei potilashuoneessa saa olla? Ymmärrän kyllä yksityisyyden suojan, mutta siinä tilanteessa minua ei niin vähän pätkää kiinnostanut se, kuka siinä verhon takana makasi, samassa huoneessa!!!

Menin terveyskeskuspäivystyksen vastaanottoaulaan odottamaan, mitä tapahtuisi. Kului tunti ja sitten minulla soi puhelin. Puhelimessa kertoi lääkäri se ja se, soittavansa sairaalan ensiavusta ja että äitini olisi siellä. Hän kysyi ”Onko äitinne loukannut päänsä kaatuessaan, kun en oikein tahdo saada selvää hänen puheestaan?”. .. Niinpä.
Olikohan lääkäri lukaissut äidin potilastietoja ollenkaan, ennen kuin meni äitiä tapaamaan?
Kysyin häneltä ”Tarvitsetko sinä tulkkia? Minut ajettiin pois sieltä potilashuoneesta ja olen nyt täällä aulassa odottamassa. Joko nyt voin tulla sinne potilashuoneeseen?”

Kun sitten lääkärin luvalla sain mennä kertomaan äitini tilanteesta, kerroin aiemman käyntimme kaatumisen jälkeen ja sen, että silloin oli äidistä otettu vain perus röntgenkuva, jossa ei mitään ollut näkynyt. Vaadin lääkäriä kirjoittamaan äidille lähetteen magneettikuvaukseen ja lääkäri teki niin. Kuvista selvisi, että kyllä äidillä murtumia oli.

Että minua itketti ja itkettää nytkin, kun tätä muistelen. Äiti riepua oli jumppautettu ja kannustettu kävelemään ja tekemään jos mitä temppuja ja nyt selvisi, että hänellä on useita murtumia lonkan seudulla!! Lääkäri kirjoitti äidille lähetteen takaisin paikallisen terveyskeskuksen vuodeosastolle, jossa äidin kivunhoito laitettaisiin uusiksi ja varmistettaisiin, että hän pääsee toipumaan asianmukaisesti ja kotiutuu sitten jossakin kohtaa sieltä, uusien hoito-ohjeiden kera.

Tällä kokemuksella olen taipuvainen ajattelemaan, että kyllä se niin on, että nuo meidän mummelit ja paapat pitää kuvata heti magneettikuvin, jotta nähdään varmasti onko kaatumisessa tullut murtumia! ”Vasemmalla kädellä” tehdyt tutkimukset aiheuttavat valtavasti ylimääräistä tuskaa ja vaivaa, kuten nyt tässä äidin tapauksessa. Olen taipuvainen ajattelemaan myös sitä tosiasiaa, että muistisairaudet lisääntyvät koko ajan ja kun meillä käsissä ovat nämä suuret ikäluokat, niin kohta olemme ”helisemässä” siitä määrästä, mitä heitä meillä hoidettavana on – hoitohenkilöstö tarvitsee EHDOTTOMASTI LISÄÄ koulutusta muistisairaan kohtaamiseen ja hoitamiseen!!!